Jo usean päivän ajan on ollut tarkoitus kirjoittaa tänne SIITÄ TIETYSTÄ TUNTEESTA mikä on jälleen vaivannut mieltäni. Siitä tutusta tunteesta, joka ei koskaan tiedä hyvää. Tällä kerralla se tunne koski nuorempaa poikaani ja monta, monta kertaa kysyin häneltä onko kaikki hyvin. Tuttu vastaus, kyllä. En ennättänyt kirjoittamaan tuosta tunteesta, mutta jälleen kerran sain huomata, että se tunne ei ikinä petä :( Jos mikään muu asia tässä maailmassa ei ole varmaa, niin tuo tunne tietää tasan varmasti aina jotain ikävää :(

Jälleen kerran on pitänyt miettiä elämää vähän joka suuntaan. Epävarmuus tekee hulluksi, jälleen kerran. Elämä tuntuu taas ihan helvetin raskaalta. Eihän se tietysti mitään uutta ole, mutta jotenkin kaikki vaan tuntuu tällä hetkellä niin synkältä :(

Pohdin koko eilisen päivän nuoremman poikani asioita. Illalla suihkun jälkeen istuin yöpuvussa sohvalle ihan hirveän väsyneenä. Ajattelin vain, että kohta pääsee onneksi nukkumaan. Samalla soi puhelin. Esikoinen soitti. Hän aloitti puhelun näin " Ethän ollut vielä nukkumassa? Minä olen taas koheltanut..." Siinä vaiheessa teki mieli sulkea puhelin ja huutaa vaan perään, että akku loppuu. Ajattelin, että en kestä yhtään huonoa uutista enää samalle päivälle. Mutta onneksi kyseessä olikin ihan jo tutuksi tullut bensan loppuminen :) Kiskoin toppahousut yöpuvun päälle ja lähdin viemään bensaa. Siinä vaiheessa, kun työnsin kipeällä jalallani sitä autoa ajoradalla väärään suuntaan, vastaantulevien autojen huudattaessa torvea, en voinut kuin nauraa. Kaikki tuntui niin koomiselta. Kotiin ajaessani radiosta kuului " Elämältä kaiken sain..." Joo, niin sain minäkin. Nimittäin kaikki mahdolliset ongelmat, murheet ja huolet.