Eilen illalla en millään meinannut saada unta. Mietin kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä.  Enimmäkseen tietysti niitä elämän kurjia puolia.

Mietin tätä nykytilannetta. Koronaa. Miten tämä kaikki oikeasti tulee päättymään? Kuinka moni menettää läheisensä tai oman henkensä? Kuulunko minä heihin? Minä pelkään oikeasti ☹

Toiset noudattavat rajoituksia hyvin. Toiset eivät välitä niistä pätkääkään. Itse heilun jossain noiden välimaastossa. En tapaa ystäviäni, en vanhempiani, en sisaruksiani. Meillä ei käy ketään muita, kuin naapurin tytöt. Kuljen aina käsidesi mukana, käsiä pestään hurjan paljon. Käyn kuitenkin kaupassa, pakkohan se on ja myös tallilla. Hevonenkin on liikutettava. Se voi kuulostaa turhalta liikkumisesta, mutta on se oman ja hevosenkin järjissään pysymisen kannalta tärkeää.

Viime viikolla ratsastin ensimmäisen kerran onnettomuuden jälkeen. 134 päivää siihen meni. 19 viikkoa ja 2 päivää. 4 kuukautta, 2 viikkoa ja yksi päivä. Hurjan pitkä aika. Pelotti ihan hirveästi. Edellisen yön nukuin todella huonosti. Mietin mitä kaikkea voi sattua. Silti olin myös innoissani. Olin kaivannut hevosen selkään jo kauan ❤ En ratsastanut samalla hevosella, Piirrolla siis, jonka selästä putosin. Se tuntui vielä liian haasteelliselta. Piirto on iso Suomenhevonen. En varmaan olisi saanut jalkojani edes sen ympärille,  lantio ei vielä ole täysin kunnossa. Valitsin ratsukseni vähän pienemmän karvaturvan,  Kamun. Ja nyt käyn Kamun kanssa ratsastelemassa ainakin kerran viikossa. Ratsastus sujui hyvin ja pahimmat pelotkin haihtuivat,  kun nousin selkään. Tosin reilun puolen tunnin jälkeen yhtä murtuma kohtaa aikoi vihloa niin ikävästi,  että päätin lopettaa.  Odotan kuitenkin jo innolla seuraavaa kertaa ❤

Eilen illalla mietin myös todella surullista tapahtumaa siskoni lähipiirissä. Nuoren kuolemaa huumeiden yliannostukseen 😓 En itse tuntenut tätä nuorta miestä. Silti voin lähes tuntea hänen perheensä ja läheistensä tuskan. Pelkäsin usein olevani joskus itse samassa tilanteessa. Pelkään välillä vieläkin. Toivon hänen läheisilleen paljon voimia 😓❤

Tänään siskoni perhe menetti rakkaan lemmikkinsä. Nyt riittäisi jo suru heidän perheessään 😓

Mietin myös omia työkavereitani. Meitä ei omalla asuinalueellani ole enää kuin 5 hoitajaa . Joskus samalla alueella oli yli 40 hoitajaa . Niin se perhepäivähoito pikkuhiljaa vähenee. Meillä on jotenkin tosi inhottava työilmapiiri. Tai työt tehdään ihan hyvässä hengessä,  mutta selän takana toimitaan aivan toisin. Ainakin minun tekemisistäni ollaan hyvinkin innokkaasti raportoimassa millon minnekin päin ja mikä huvittavinta, ne asiat eivät edes koske työtäni lainkaan vaan muita elämääni liittyviä asioita. No, en minä niistä mitään stressiä ota, puhukoot ja soitelkoot niin paljon kuin haluavat. Ärsyttää vaan, kun asioista ei voi tulla puhumaan suoraan ja esitetään jotain ylintä ystävää,  vaikka vähän väliä yritetään vetää matto mun jalkojen alta.

Nyt pitää lopettaa näiden ikävien asioiden puiminen, muuten tulee ensi yöstäkin uneton 🤤