Ihanaa, on jo maaliskuu, kevät saapuu hurjaa vauhtia. Eihän sitä toki vielä huomaa, lunta on ja pakkasta, mutta virallisesti kevät on kuitenkin jo alkanut.

Taas aika vierähti niin nopeaan, että tuli useamman viikon kirjoitustauko, hups, ajattelin nimittäin alkaa kirjoitella vähän useammin, mutta ei vaan näköjään riitä aika istua koneen ääressä. Koetan parantaa tapani :)

Helmikuu oli todella raskas ja täynnä surullisia uutisia. Mielessäni on jälleen kerran pyörineet erilaiset sananlaskut, mm. "Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa" ja " Kaikella on tarkoituksensa". En ymmärrä näiden kauheuksien tarkoitusta, mutta ehkäpä se selviää ajan kuluessa. Viimeksi kirjoitin ystävästäni, joka elää hyvin raskasta aikaa poikansa vuoksi. On huolia, murheita ja valvottuja öitä enemmän kuin kenellekään ihmiselle toivoisi. Hänen suurin tukensa, omien sanojensa mukaan " Ainoa järjissään pitävä asia tässä maailmassa" on hänen miehensä, heidän poikansa isä, joka on ollut korvaamaton tuki tässä ongelmien ja surujen ympäröivässä maailmassa. Heillä oli mahtava liitto, he tukivat toisiaan niin kuin avioparien kuuluisikin, he selvisivät kamalimmastakin päivästä yhdessä. Niin, tosiaan menneessä aikamuodossa. Ystäväni mies kuoli täysin yllättäin pari viikkoa sitten :(  Se oli valtava shokki kaikille heidän läheisilleen ja ystävilleen, mutta ennen kaikkea tietysti ystävälleni ja heidän pojalleen. Tällaista ei oikeasti pysty mitenkään käsittämään, eikä hyväksymään. Miksi ihmeessä nuori ihminen otetaan pois täältä elämästä lainkaan varoittamatta? Miksi hänen läheisensä joutuvat kantamaan niin suuren surun, vaikka kannettavaa olisi ollut jo nytkin ihan tarpeeksi? Ei vaan millään mene minun ymmärrykseen :( Olen ollut ystäväni tukena, soitellut, viestitellyt, varmistellut, että hän pärjää, mutta huoli on silti suuri. En tiedä miten sitä itsekään sellaisesta selviäisi ja taas täytyy todeta, että toivottavasti ei tarvitse sitä koskaan kokeakaan...

Vajaa viikko tästä suru-uutisesta saapui seuraava samanlainen. Jälleen kerran ystäväni mies, ystävä myös minun ja mieheni kanssa, kuoli täysin yllättäin. Varoittamatta. Oman kotinsa lattialle. Aivan kamalaa, järkyttävää ja niin surullista :( Toivottavasti tämä oli viimeinen tällainen uutinen pitkäksi aikaa :(

Poikani on asunut nyt kuukauden omassa asunnossaan. Alkuun kaikki tuntui aivan hirveältä, niinkuin varmaan edellisestä kirjoituksestani tulikin selväksi. Jokainen pieni asia muistutti siitä, ettei hän asu enää kotona. Jokainen pienikin asia tuntui äärettömän surulliselta ilman häntä. Nyt ajatukseen alkaa jo pikku hiljaa tottua. Toki kaipaan häntä edelleen, mutta ymmärrän nyt paremmin sen, että näin ne asiat vaan menee ja elämä jatkuu. Olemme olleet yhteyksissä joka päivä.  Siis jokaikinen päivä.Joko puhelimitse tai sitten olemme nähneet. Hän vaikuttaa ihan tyytyväiseltä yksin asumiseen. Toki välillä hän on hyvin hiljainen, mietteissään, surullinenkin ja se raastaa edelleen sydäntäni, mutta onneksi hän asuu samalla kylällä, tuossa muutaman kilometrin päässä, joten voin aina ajaa käymään, kun suuri hätä tai ikävä iskee. Yksi lauantai aamu hän kyllä säikäytti minut perusteellisesti. Oli tukilasten viikonloppu ja olimme suunnittelemassa pulkkamäkeen lähtöä, kun puhelin soi. Soittaja oli poikani. Ennätin jo ihmetellä miten hän soittaa siihen aikaan, eihän hän kotona asuessaan koskaan ollut hereillä aamu kahdeksan jälkeen. Vastasin tietysti puhelimeen ja poikani itki. Sydän melkein pysähtyi. Hän kysyi itkuisella äänellä voisinko mennä käymään. No, tietenkin voin, huusin puhelimeen. Yritin kysyä mitä on tapahtunut ja samalla mietin mitä ihmettä teen muksuille, omalleni ja vieraille, koska en heitä mukaanikaan voi ottaa ja mieheni ei ollut kotona. Poikani sanoi, ettei voi puhua puhelimessa, sanoi vaan olevansa huono ihminen :( Yritin rauhoitella häntä ja pysyä itse vahvana. Ei ollut helppo tehtävä, kyllä ne tutut kyyneleet vaan poskilleni vierivät. Poikani sanoi puhelun lopuksi haluavansa ensin nukkua vähän aikaa. Sovimme, että hän ottaa yhteyttä herättyään ja minä kiidän sitten paikalle. Iltapäivällä hän soitti ja sanoi, että on lähdössä serkkunsa syntymäpäiville, sinnehän mekin olimme menossa ja taas sovimme, että näemme myöhemmin. Enää hän ei kuulostanut itkuiselta, mutta ei ihan normaalilta itseltäänkään. Emme tavanneet siskoni luona syntymäpäivillä, poikani oli jo ennättänyt lähteä meidän päästessä perille. Soitin heti synttäreiden jälkeen ja jälleen siirsimme näkemistä seuraavaan päivään. Hänellä oli kaveri käymässä. Hän kuitenkin sanoi puhelimessa sen verran, että tilanne ei olekaan niin paha miltä aamulla näytti ja pyysi anteeksi, kun huolestutti minut. No, sen hän kyllä tekikin, mutta voiko mikään olla suurempi luottamuksen ja rakkauden osoitus, kuin se mitä poikani teki. Soitti itkien minlle, äidilleen. Voi minun ihana täysi-ikäiseni <3 Seuraavana päivänä tapasimme, mutta hän ei halunnut kertoa mihin asia liittyi. Sanoi vaan, että kaverisuhteisiin. En tiedä totuutta. Enkä ehkä haluakaan tietää. Ehkä on helpompi elää siinä uskossa, että kaverisuhteissa tosiaan on ollut jotain häikkää, jotain sellaista joka saisi nuoren täysi-ikäisen miehen soittamaan itkien äidilleen, vaikka se kyllä kuulostaa hyvin kaukaa haetulta. Mutta ehkä kuitenkin haluan uskoa asian olevan niin, se pelkäämäni toinen vaihtoehto on liian pelottava ja äärimmäisen synkkä tie. Sitä en halua edes ajatella. Yritän noudattaa viisaan äitini sanoja, ettei kannata surra ja huolestua etukäteen, sillä silloin joutuu kantamaan ne huolet kaksi kertaa, mikäli ne osoittautuvat todeksi <3

Neitin kanssa kävimme ensimmäistä kertaa elokuvissa, Risto Räppääja ja Yöhaukka. Yllätys, yllätys. Ja hyvin jaksoi neiti katsoa koko elokuvan. Sen jälkeen hän onkin päivittäin kiitänyt huoneesta toiseen kädet levällään ja sanonut olevansa Yöhaukka :) Toinen lempileikki on vakooja, jolloin neiti pukeutuu roolivaatteisiin ja vakoilee meitä ja häntä ei missään nimessä saa huomata :) Ensi viikolla me vietetäänkin hiihtolomaa, ihanaa!! Mutta nyt muksut heräsivät päikkäreiltä, joten välipala kutsuu...