Olen taas miettinyt aijempaa "diagnoosiani" paniikkihäiriö. Se tuntuu taas hyvin tutulta, liiankin tutulta.
Ehkä se ei vielä ole minulla "kovin pahana", mutta jotain outoa tässä olemisessa ja elämisessä on.

Viikonlopun aikana olemme perheen, läheisten ja ystävien kanssa vietetty kahdet juhlat. Ihana on ollut nähdä kaikkia itselleen tärkeitä ihmisiä
ja sen itse juhlahetken olen osannut olla ihan aidosti iloinen ja rento, mutta ennen juhlia ja juhlien jälkeen oloni on tosi outo, kummallinen, surullinen, pelokas.

Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, sellainen ihme ahdistus kokoajan, tuntuu että on vaikea hengittää. Vaikea olla. Haluaisin painua peiton alle.

Olen haaveillut elämästä kuplassa. Se olisi sellainen iso kupla, jonka sisällä olisin perheeni kanssa eristettynä muusta maailmasta. Kotimme mahtuisi sen kuplan sisään, mutta koko muu maailma olisi sen ulkopuolella.
Ei olisi puhelimia, jotenkin minusta on ruennut tuntumaan siltä, että en tarvitsisi enää koko puhelinta. Outo tunne sekin, minä nimittäin puhun puhelimessa hyvinkin paljon. En  vaan "halua olla aina tavoitettavissa".
Kuulostaa niin sekopäiseltä. Ehkäpä minä olenkin vaan tullut hulluksi.
Ehkäpä tällä ololla ei olekaan mitään tekemistä paniikkikohtauksien kanssa, vaan mun pää ei vaan enää kestä tätä elämää...

En tiedä mitä tämä on. Haluaisin elää normaalisti, iloita lähellä olevista ihanista ihmisistä. Nauttia kesästä. Mutta ei. Haluan vaan käpertyä kuplaani,   nauttia pikkuiseni ihanista potkuista. Olla lähellä lapsiani. Miestäni. Vanhempiani.
Olla vaan ihan hiljaa ja toivoa, että muu maailma ympäriltäni katoaisi.