Ensinnäkin puoli tuntia meni taas, että pääsin tähän tilaan, enkä pystynyt kommentoimaan aijempiin kirjoituksiini jostain syystä lainkaan, joten kiitos kuitenkin kommenteistanne <3

En tykkää näistä uudistuksista yhtään!!!

 

Mutta sitten asiaan...

Vietimme eilen hyvin erikoisen päivän, ystäväni ja hänen pienen kaksoistyttönsä kanssa. Ikävä kyllä toinen kaksosista oli joukosta poissa :( 

Tapasin ystäväni ensimmäistä kertaa tämän kamalan tapahtuman jälkeen. Halasimme ensin varmaan kymmenen minuuttia lapset kainalossa ja itkimme. Ei siinä tarvittu sanoja. Eikä niitä kyllä olisi ollutkaan.

Hänellä oli mukanaan valokuvakansio, joka alkoi ultrakuvista ja päättyi aivan liian varhain pienen arkun kuvaan. Ihan kamalaa. Olisin niin halunnut lohduttaa häntä. Olisin halunnut sanoa, että kyllä sinä tästä selviät. Mutta sitä ei voi kukaan luvata. Ei kai oman lapsen kuolemasta edes voi selvitä. En ainakaan usko.

Päivään mahtui paljon kyyneleitä, itkimme vähän väliä, mutta mahtui siihen myös iloa ja onnea. Puhuimme paljon miten kiitollisia saamme olla, että meidän kummankin raskaat lapsettomuushoidot tuottivat vihdoinkin tulosta ja nyt saamme nauttia minun pienestä kohta 7 kuukauden ikäisestä ihmeestä ja hänen 1 v 3 kk ikäisestä auringonsäteestä. Nauroimme vedet silmissä katsellessamme vanhoja valokuvia. Ihailimme ja kuvasimme pienten tyttöjemme yhteisiä hetkiä. Söimme hyvin ja nautimme suunnattomasti toistemme seurasta. Olin ihan unohtanut miten ihana ihminen hän oikeasti on.

Mutta oli myös todella surullista huomata miten tämä kaikki on vaikuttanut häneen. No, tietenkään mikään ei ole ennallaan, ei nyt, eikä koskaan, mutta tuntui pahalta monenkin asian takia hänen puolestaan.

Hän miettii kokoajan mitä olisi voinut tehdä toisin. Olisiko pitänyt antaa enemmän ruokaa? Olisiko pitänyt jättää antamatta astmalääke juuri sinä kohtalokkaana yönä? Olisiko yövalo voinut pelastaa pienen tytön hengen? Olisiko hän voinut jotenkin huomata, ettei kaikki ollut niinkuin piti? Olisiko hänen pitänyt tajuta lähteä sairaalaan tai lääkäriin? Hän on aivan varma, että kuolema oli hänen syynsä :( Ei hänen kuuluisi kantaa enää tuollaista taakkaa harteillaan, hänen taakkansa on jo nyt kohtuuttoman suuri :(

Hän myös pelkää hurjan paljon toisen lapsensa puolesta. Hän pelkää, että sama julma kohtalo vie hänetkin pois. Kumpa osaisin auttaa häntä vielä enemmän. Kumpa osaisin olla hänen tukenaan jokaisena päivänä. Eilinen lähensi meitä todella paljon, joten tästä on hyvä jatkaa. Toivottavasti saan kulkea tämän raskaan tien hänen rinnallaan.

Omat huolet ja murheet tuntuu nyt niin pieniltä ja turhilta ja ihan hävettää, että edes olen niistä marissut. Toisilla on oikeasti kannettavanaan kamalan suuria murheita ja minä vingun jostain lapsen syömisestä ja nukkumisesta. Voi plääh. Pitäisi oppia elämään tässä hetkessä. Arvostamaan kaikkea sitä mitä ympärillä on ja rakastamaan elämää sen varjopuolista huolimatta. Pitäisi nauttia jokaisesta päivästä joka eteen tulee ja jokaisesta hetkestä jonka saa rakkaittensa kanssa viettää. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan... 

Nyt yritän parantaa tapani ja nauttia enemmän elämän pienistäkin asioista...Juuri tästä hetkestä <3