Helmikuu on taas kulunut niin vauhdilla, ettei aikaa kirjoittelulle ole ollut. Vaikka asiaa olisi kyllä yllin kyllin.

Tapasin viikonloppuna rakkaan esikoiseni ensimmäistä kertaa kuukauteen. Minulla oli häntä ihan suunnaton ikävä. Halasimme pitkään ja taisivatpa siinä hiukan kummankin silmät kostua. Lapseni oli niin hyvävointinen, etten voinut lopettaa hänen katselemistaan. Hän näytti terveeltä ja komealta nuorelta mieheltä. Painoa oli tullut kuukaudessa lisää ja terve puna loisti hänen poskillaan. Voi minun rakas lapseni <3 Puhuimme paljon. Puhuimme menneestä kuukaudesta ja tulevaisuudesta. Puhuimme myös ajasta ennen viimeistä kuukautta.Sydäntäni raastoi kuunnella, kun hän puhui elämästään ja ystävistään. Ystävistä, joista vain muutama on ollut häneen yhteydessä kuluneen kuukauden aikana. Lapseni ajatukset olivat viisaita ja kuulostivat hyviltä. Voi kun kaikki kääntyisi parhain päin...

En voi tietää tulevaa. Pelkään sitä ehkä enemmän, kuin koskaan. Silti olen äärettömän kiitollinen, että tilanne on lapseni kohdalla nyt parempi. Onko se sitä vain hetkellisesti? Onko lapsellani voimia pitää kaikki saavuttamansa kasassa, vai palaako vanhat tavat kuvioihin? Sitä en voi tietää. Enkä edes halua. Haluan luottaa, että kaikki menee hyvin. Aion olla lapseni tukena niin paljon, kuin vaan pystyn. Onneksi hän ei jää kotiin palatessaan täysin omilleen, vaan tukitoimet jatkuvat myös täällä. Tärkeät tukitoimet, joita hän tarvitsee nyt enemmän kuin koskaan. Rukoilen, että kaikki kääntyy hyväksi.

Poikien isä on käynyt lapsemme luona jo useaan kertaan. Jälleen kerran olen kiitollinen hänen olemassa olostaan. Ehkä me yhdessä selviämme myös tästä.

Lähdin esikoiseni luota haikein, mutta onnellisin mielin. Ulkona oli kauhea lumimyräkkä. En nähnyt oikeastaan mitään eteeni. Ajoin hiljaa ja varoen. Eipä auttanut. Silmänräpäyksessä tajusin autoni olevan syvällä ojassa. Kömmin vänkärin puolelta ulos ja kiertelin umpa jäässä lähimpiä maataloja. Tuloksetta. Muutaman tunnin avun etsinnän jälkeen traktori sai vaivoin autoni takaisin tielle ja pääsin jatkamaan kotimatkaa. Useampi 10 kilometriä meni sydän kurkussa, koska katuvaloja ei ollut ja keli aivan kauhea. Aina kun vastaan tuli auto, en nähnyt ainakaan kahdenkymmenen metrin matkalla yhtään mitään. Hengissä kuitenkin selvisin kotiin ja olen edelleen niin hyvillä mielin lapseni vuoksi <3

Päässäni pyörii tuhat kysymystä ja ajatusta. Varmasti kysymysten määrä vaan lisääntyy, kunhan lapseni palaa kotiin. Päässäni pyörii myös laulu ( yllättäin ) " Puoltakaan en sun kivustas voi tietää. Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää. Mut joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, SINÄ SELVISIT ja kelpaat kelle vaan...