Ei mua helpolla tässä elämässä päästetä. 

Ei mulla ole enää edes sanoja tähän tilanteeseen.

Vain kyyneleet, jotka vierivät poskia pitkin. Taas.

Oman lapsen kädet, jotka kietoutuvat kaulani ympärille hänen halatessa minua kyyneleet silmissään ja sanat " Äiti, en halunnut, että sinä tulet surulliseksi."

Miten tämä elämä voi ollakaan näin kamalaa? Mistä ne voimat taas tähänkin tilanteeseen, kun entinenkin tuska on kesken?

Mun tekisi oikeasti mieli luovuttaa. Mutta enhän mä voi. Vai voinko?

" Sinä kaipaisit kai lohdutusta, suru silmissäs kertoo sen. Että sydänmaasi on musta, paljon auttaa osaa en..."

Viime yönä valvoessani tulin siihen tulokseen, etten vielä ole valmis puhumaan kenenkään kanssa tästä uusimmasta tilanteesta. Tarvitsen aikaa ajatella ja olla ainakin hetken yksin näiden ajatuksieni kanssa :(