Mitähän meille kuuluu? Aika on mennyt taas niin vauhdilla eteenpäin, että pitää ihan hetkeksi istua paikoilleen miettimään. Kohta on joulukuu, ulkona sataa vettä ja lämmintä on useita plusasteita. Huokaus. Muutaman päivän saimme nauttia valkeasta maasta ja muutamasta pakkasasteesta. Nyt lumi on kadonnut ja ulkona on synkkää ja pimeää. Ja märkää. Oli ihanaa tehdä ensimmäinen lumiukko, käydä lasten kanssa liukurimäessä, ajaa pulkalla ja potkurilla. Nauttia talvesta. Mutta ei auta kuin toivoa, että saamme pian tämän kaiken takaisin, vaikka sen osalta sääennusteet eivät kyllä lupaa hyvää.

Pojillani menee ihan hyvin. Edellisen kirjoitukseni poliisin soitto koski nuorempaa poikaani. Joku nuori oli järjestänyt paikkakunnallamme kotibileet vuokratussa omakotitalossa ja talo oli tuhottu perusteellisesti. Toinen huokaus. Onneksi kuitenkin tekijät on nyt saatu kiinni, eikä poikani ollut näihin hölmöyksiin osallisena. Vanhempi poikani pääsee näillä näkymin töihin ainakin puoleksi vuodeksi. Ihanaa!!! Siinä on vielä yksi mutka matkassa, mutta hyvältä se nyt jo näyttää. Työt alkaisivat joulukuun lopussa. Alkuviikolla hän kävi mummonsa, siis minun äitini, kanssa syömässä ja oli osannut käytäytyä oikein hyvin <3 Äitini käy vuorollaan syömässä jokaisen" ison " lapsenlapsensa kanssa lasten valitsemassa paikassa. Aivan ihana idea <3 Seuraavana on sitten nuoremman poikani vuoro.

Neiti on edelleen oma herttainen ja vauhdikas itsensä. Tekee lähes kokoajan jotain mistä joutuu kieltämään, rakastaa edelleen kirjojaan, tykkää Ryhmä Hau:sta ja Hirveästä Henristä, hoitaa omia vauvojaan, piirtää, maalaa, muovailee, tuntee jo useita kirjaimia ja harjoittelee oman nimensä kirjoittamista, tanssii, laulaa, tekee kuperkeikkoja, kouluttaa koiraa, kiusaa kissoja ja muistaa sanoa joka ilta ennen nukkumaan menoa " Onneks minä oon teille" <3 Niimpä. Onneksi minulla on nämä kaikki rakkaat lapseni <3 Huolista, murheista ja vastoinkäymisistä huolimatta <3

Hyvä ystäväni odottaa vauvaa. Raskaus on ihan alussa vasta ja kyllä on ollut nämä alkuviikot huimaa jännitys näytelmää. Nyt kuitenkin pari päivää sitten hän sai vihdoin hyviä uutisia. Toivottavasti kaikki menee hyvin loppuun asti ja kesällä pääsen nuuhkimaan pientä vastasyntynyttä <3 Oma oloni on ollut tosi outo. Voisin vaikka vannoa olevani raskaana, mikäli taustamme olisi toisenlainen. Löytyy nimittäin jokaikinen " oppikirjassa" mainittu raskausoire, voihan kuvotus sentään.

Ja kyllä meille tuleekin vauva. Tai no ei ihan vauva enää, mutta palaamme jälleen tukiperhetoimintaan ja luoksemme saapuu pieni juuri yksi vuotta täyttänyt pojan pallero <3 Ja sitten tammikuussa vielä vanhemmat sisarukset. Tätä " projektia " olemme siis työstäneet sosiaalitoimiston kanssa viime viikot ja nyt ollaan jo tässä pisteessä <3 Jännittää, mutta hyvällä tavalla :)

Tänään ja huomenna olen neitin kanssa ylityövapailla. Iltapäivällä lähdemme ystäväni ja hänen lapsensa kanssa Hoploppiin ja huomenna onkin sitten torilla joulukauden avajaiset ilotulituksineen ja tietysti pukkikin on paikalla. Pääsen siis ihan" luvan kanssa " laittamaan viikonloppuna kotia joulukuntoon :)

Eilen illalla lähdin " pikaiseen " ostamaan maitoa. Viivyin reissulla yli kaksi tuntia. Tapasin kaupan edessä vanhan kaverini, entisen naapurini, jonka kanssa pidämme tosi harvoin enää yhteyttä. Nyt jäimme juttelemaan ja kylläpä oli ihana puhua kunnolla. Hän elää hurjan paljon samanlaista elämää, kuin mitä itse elän. Poikamme ovat hyviä kavereita. Hän kertoi myös kamalia, pelottavia ja surullisia asioita poikansa elämästä. Siitä pelosta, minkä kanssa he joka päivä joutuvat elämään. Siitä kamalaakin kamalammasta puhelinsoitosta, joka tulee keskellä yötä sairaalasta, koskien heidän omaa lastaan. Siitä kaikesta, mikä on heille todellisuutta, minulle onneksi vielä vain suuri pelko ja huoli. Vielä en ole saanut tuollaista puhelua, mutta kyllä tämä keskustelu taas lisäsi huoltani ja osittain avasi lisää silmiäni. Äitinä sitä haluaa uskoa, että lapsilla on kaikki hyvin. Että he osaavat tehdä elämässään viisaita päätöksiä. Haluaa sulkea silmänsä tältä julmalta, pahoja houkutuksia täynnä olevalta maailmalta. Haluaa luottaa, että lapsi pärjää. Enää en ole siitä yhtään varma. Joskus tunnen suurta katkeruutta poikieni isää kohtaan. Hän on jättänyt minut pulaan niin taloudellisesti, kuin henkisestikin. Hänen ei tarvitse kantaa huolta samallalailla, kuin minun. Hän voi olla läsnä poikiensa elämässä aina niin halutessaan. Minä en voi koskaan paeta todellisuutta. Hänen ei tarvitse vastata puheluihini tai viesteihini edes silloin, kun tavoittelen häntä itkien, apua ja tukea hakien. Hän astuu kuvioihin vain sitä itse halutessaan. Hän ei voi käsittää millaisia huolia lasten kasvatus tuo mukanaan. Ei sitä, millaisia päiviä ja öitä olen itkien poikiemme takia viettänyt. Hän ei tiedä vastuusta yhtään mitään! Miksi hän kääntää selkänsä minulle, lastensa äidille, aina kun häntä oikeasti tarvitsen? Harvoin minä edes yirtän saada häneltä tukea, mutta joskus nämä asiat vaan ovat liian raskaita kantaa yksin.

Viime yönä nukuin todella huonosti. Tuo kaupan pihalla, sormet umpijäässä, kyyneleet poskille vierien, käyty keskustelu vei uneni. Päässäni soi jälleen kerran yksi kaunis kappale. Yön " Minne tuulet vie" . Siinä taas yksi sellainen laulu, joka kolahtaa ja kovaa. Ei voi kuin jälleen kerran esittää nöyrimmät kiitokset Olli Lindholmille ja koko yön jengille. Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa...

               Valvon taas ja päässäni teen jo siirtoo seuraavaa.

               Mietteitään ei vältellä voi, vaikka ne näin satuttaa.

               Katson sua ja rakastankin, niin kuin aikoinaan.

               Vaan nyt tähtiis kirjoitetun pystyn ja aavistamaan.

                   " Meissä on voimaa, mä epäile en. Vuosien varjosta maan,

                      sävyjä joita ei kirkkaaksi kai enää saa.

                     Mitä tapahtuu, jos lähden, minne tuulet vie.

                      Sinne mis on puhtaan taivaan alla uusi tie.

                     Mitä tapahtuu, jos lähden tuntemattomaan.

                      Loppuuko maailma siihen vai alkaako vaan uudestaan? "

                 Ahtaat ruudut kalenterin, nyt sydän suorittaa.

                 Kuinka kaikesta tulikin näin tummaa ja puuduttavaa.

                 Kummallekin valehdellen, jos kiellän tunteet nää.

                 Jos väitän, että elämä on loputtomiin kestävää...