Lähdin 19.4.1999 äitiyspolille läheiseen kaupunkiin. Olin ravannut siellä lähes koko raskauden ajan jossain napanuoranvirtaus mittauksissa. Vein vanhemman lapseni hoitoon isäni luo ja lupasin tulla pian takaisin.

Tympeä lääkäri katsoi virtaukset, totesi niiden olevan normaalit, teki sisätutkimuksen ja pomppasin ylös tutkimuspöydältä ja aloin kiskomaan vaatteita päälleni. Lääkäri sanoi ilmekään värähtämättä, että synnytys käynnistetään vähäisen lapsiveden vuoksi. Siis mitä??? En mä kyllä mitenkään voi nyt jäädä synnyttämään!!! Huudahdin säikähtäneenä. Iski paniikki! En yksinkertaisesti voinut jäädä sairaalaan, koska juuri lupasin lapselleni hakea hänet pian kotiin. No, ei auttanut anelut, vaan soitto miehelleni töihin ja itse kohti synnytyssalia. Tippa käteen ja odottamaan. Mieheni saapui jossain vaiheessa. Istuin kiikussa, kävelin, makoilin sängyllä, odotin ja odotin. Supistukset olivat voimakkaita, mutta heti kun tippaa pienennettiin, ne loppuivat kokonaan. Seitsemältä illalla lääkäri totesi, ettei käynnistystä voitu enää jatkaa. Mitään ei ollut tapahtunut. Kalvoja ei voitu puhkaista, koska kanavaa oli edelleen jäljellä se sama 2 cm ja kohdunsuu auki 3cm joiden takia jäin sairaslomalle jo raskauden puolivälissä. Plääh. Itkin ja rukoilin, taisin jopa hieman uhkailla, kiristää ja lahjoakin henkilökuntaa, että pääsisin kotiin lapseni luokse. En ollut ollut hänestä erossa kuin yhden yön hänen ollessaan 8 kuukuden ikäisenä äitini ja isäni luona yötä. Ei auttanut, sinne jäin. Sovittiin, että aamulla pääsen kotiin. Soitin lapselleni ja kyyneleet silmissä toivotin hänelle hyvää yötä.

Yöllä heräsin muutaman kerran kivuliaaseen supistukseen, kävelin vähän ja jatkoin uniani. Aamulla seitsemän aikaan mieheni soitti ja sanoin tulevani pian kotiin, lapsenvahtia ei siis tarvittaisi. Kahdeksalta istuin erään naisen kanssa aamupalalla, kun jälleen tuli voimakas supistus. Nainen kehotti minua pyytämään lääkäriä katsomaan tilanteen. Syötyäni loppuun, kävelin hoitajien huoneeseen siinä toivossa, että joku katsoisi tilanteeni ja se nopeuttaisi kotiin pääsyäni. Huoneessa lysähdin polvilleni supistuksen ollessa niin voimakas. Hoitajat mumisivat kahvikuppiensa äärestä, että lääkäri katsoo tilanteen yhdeksän ja kymmenen välillä, sitä ennen ei kuulema voida tehdä yhtään mitään. Palasin huoneeseeni. Vähän ennen yhdeksää hoitaja pistäytyi huoneessani, näki tuskallisen supistuksen ja sanoi kuitenkin vilkaisevansa tilannetta ennen lääkärin tuloa. Kohdunsuu oli auki 6-7 cm. Tuli kiire! Soitin kiireesti käytävän kolikkopuhelimesta miehelleni ja pyysin tulemaan pikaisesti paikalle. Kävelin synnytysosastolle. Sain järkyttäviin alaselkäkipuihin Aqua-rakkulat. Menin kuumaan suihkuun. Ei apua. Halusin epiduralin, mutta se ei kuulema enää ennättäisi auttaa. Mieheni saapui joskus yhdeksän jälkeen, olin silloinkin suihkussa. Kätilö lupasi kutsua paikalle lääkärin, joka laittaisi epiduralia vastaavan puudutteen suoraan kohdunsuulle. Makasin siinä sängylläni jalat levällään, ympärilläni useita opiskelijoita, jotka olivat tulleet katsomaan puudutteen laittoa. Lääkäri kumartui jalkoväliini, mutta perääntyikin nopeasti ja sanoi, että "tämä syntyy nyt!" Muutama ponnistus ja kello 9.45 sain syliini ihanaakin ihanamman pienen hurmuri pojan, 47 senttisen ja 2900 gramman painoisen. Suukotin hänen pientä päätään ja rakastuin häneen heti <3

Tänään tuo hurmuripoika täyttää siis jo 16 vuotta. Näihin vuosiin mahtuu paljon iloa, naurua, rakkautta, onnea, mutta myös itkua, surua, huolta ja murhetta. Hänen kohdallaaan jokainen päivä voi tuoda eteeni ihan mitä vaan, mutta jokaikisenä päivänä muistan kiittää, että minulla on hänet <3

Onnea rakas lapseni <3 <3