Yritetäänpäs jatkaa Helmiltä saamaani haastetta, vihdoinkin. Muutan tätä haastetta hieman ja yritän kirjoittaa jokaisesta lapsesta erikseen. Minähän kuulun heidän elämäänsä automaattisesti, joten kirjoitan siis heistä, en itsestäni, vaikka se tuossa otsikossa lukeekin.

Esikoiseni siis syntyi reilut yhdeksäntoista vuotta sitten, kylmänä toukokuun yönä. Ja valloitti sydämemme lähes välittömästi. Hän oli ihana pojan pallero, niin täydellinen, enempää en olisi voinut elämältä silloin toivoa. Vauva-arki oli opettelua ja tietysti omalla tavalla rankkaakin, niinkuin vauva-arki yleensä on, mutta se oli myös ihanaa aikaa. Sinun ollessa 4,5 kuukautta alkoivat korvatulehdukset, joita olikin 13 tulehdusta lähes perä jälkeen ja reilu yksi vuotiaana  leikattiin kitarisat ja tulehdukset loppuivat siihen. Olit iloinen , reipas , vauhdikas pieni mies ja lähes aina hyvällä tuulella. Rakastit Puppe-kirjoja, hoidit omaa vauvanukkeasi, mopot ja taaperokärri olivat myös suuria suosikkeja. Ikää tullessa lisää alkoivat kiinnostaa erilaiset pyssyt, ennenkaikkea vesipyssyt ja Batman-leikit. Opit nopeasti kaikkea uutta, R-kirjaimen opit reilu kaksi vuotiaana ja siitä olit kovin ylpeä. Muutama päivä sitten muistelit sitä käydessäsi kotona, joten se varmasti on ollut mieleen painuva asia. Pidit kovasti kylpemisestä ja vauvauinti aloitettiin sinun olessa reilut 4 kuukautta. Erosimme isäsi kanssa sinun ollessa 3v 7 kk. Se oli rankkaa aikaa, mutta niin vain selvittiin siitäkin. Olit veljesi kanssa isäsi luona säännöllisesti joka toinen viikonloppu ja kaikki sujui hyvin.

Eskariin lähdit iloisin mielin ja pärjäsit siellä loistavasti. Koulun aloitus ei myöskään tuottanut sinulle mitään ongelmia. Tykkäsit paljon kaikenlaisesta liikunnasta ja aloitit jalkapallon pelaamisen joskus 9 vuoden ikäisenä. Pelasit useamman vuoden ja olit hyvä pelaaja. Ongelmiakin alkoi ilmaantua, ei mitään hirveän vakavia, mutta sellaisia, että mainittiin. Tienvarsilta saivat kyytiä aurausviitat, naapureiden tuhkakupit vaihtoivat paikkaa, omenat katosivat läheisistä puista ja sen semmoista. Niitä sitten selviteltiin milloin minkäkin tahon kanssa. Mutta mitään suurempia ongelmia sinun kanssasi ei ollut. Tai ainakin ne nyt tuntuvat pieniltä ongelmilta.

Yläasteelle menit jo " isona poikana", koulu ei juuri kiinnostanut, numerot laskivat joka todistuksessa ja poissaoloja sain selvitellä useaan otteeseen. Kavereista tuli entistä tärkeämpiä ja illat alkoivat venymään pihalla. Rippikouluvuosi oli hyvin kasvattava, muutuit oikeasti paljon, sinusta tuli fiksu nuori mies. Isäsi kanssa sattui se ikävä välikohtaus viikkoa ennen konfirmaatiota, joka vaikuttaa väleihinne vielä tänäkin päivänä. Konfirmaatio oli kaunis tilaisuus, olit niin onnellinen ja minä ylpeä lapsestani. Sait kauan haaveilemasi skootterin ja tietysti ajoit mopokortin. Siitä alkoi minun painajaiseni. Tai tietysti olin onnellinen ja iloinen puolestasi, mutta kyllä se pelko ja huoli oli sanoinkuvaamatonta, kun rellestit menemään pitkin öitä sillä skootterillasi. Hyvin kuitenkin kaikki sujui ja korttikin säilyi lähtemättä kertaakaan poliisien matkaan :) Rippijuhliesi jälkeen muutimme nykyiseen kotiimme. Yläasteelta pääsit kuin pääsitkin päästötodistus kädessäsi, poltit kavereidesi kanssa ison sikarin koulun pihalla, niinkuin teki moni muukin peruskoulunsa päättävä. Ja minä itkin onnesta ja olin sinusta niin ylpeä. En siitä sikarin poltosta, vaan siitä, että juuri sinä olet minun poikani <3

Aloitit ammattikoulun vähän askarruttavin perustein, linja jolle lähdit ei ollut lainkaan omaa kiinnostuksen aluettasi, mutta pääasia, että aloitit koulun. Syksyn mittaan kuvaan astuivat suuremmat huolen aiheet, jollaisia en osannut edes kuvitella olevan. Olin peloissani, kauhuissani ja ihan yksin. Välini isäsi kanssa olivat huonommat kuin koskaan, emme pitäneet oikeastaan mitään yhteyttä. Muistan erään kerran, kun jälleen sain kuulla pelottavia asioita elämästäsi ja tekemisistäni, kuinka ajelin ympäri koti kylää ja soitin isällesi, vaikka siis emme olleet missään väleissä / tekemisissä. Itkin, huusin ja jälleen itkin. Ja suljin puhelimen. Puhelu ei helpottanut oloani, joten jatkoin taistelua yksin. Selvittelin asioitasi koulussa, vapaa-ajalla ja jopa poliisien kautta. Soitin terveysalan ammattilaisille, kriisipuhelimiin ja ties minne. Vakuutit kaiken olevan hyvin ja huoleni täysin aiheeton. Lupasin uskoa ja luottaa sanaasi ja niin yritinkin tehdä, vaikka tietenkään se ei täysin onnistunut. Lopetit koulun ensimmäisen joululomasi jälkeen. Elämäni pahin painajainen. Tai niin minä silloin luulin. Se oli rankkaa aikaa. Pelkäsin sinusta kerrottujen asioiden olevan totta, pelkäsin miten selviät tulevaisuudessa, pelkäsin ja ahdistuin. Mutta ei auttanut kuin jatkaa eteenpäin. Aloitit pian koulun lopettamisen jälkeen työkokeilun pajalla. Suuri helpotus minulle, mutta oikea suunta myös sinulle. Hyväksyin asian, ettet käy koulua. Mitäpä muutakaan olisin voinut tehdä. Seuraava " pommi " odottikin sitten nurkan takana ja räjähti käsiin muutaman kuukauden kuluttua. Diabetes.

Se muutti elämäämme monella tapaa. Piti opetella laskemaan hiilihydraatteja, syömään useita kertoja päivässä, pistämään insuliinia. Tutuksi tulivat verensokeri mittaus, neulat, ketoasiini - tilat, sairaalan teho-osasto. Pelko ja huoli vain kasvoi ja muutti muotoaan. Kyseessä oli oikeasti vakava asia, jota ei saanut laiminlyödä. Selvisit kuitenkin hienosti diabeteksen hoidosta, niinkuin selviät tänäkin päivänä. Saimme sairastumisesi myötä isäsi kanssa välimme kuntoon, joten jotain hyvää siinäkin asiassa. Aloit käyttäytymään ärsyttävän teinin tavoin. Mulkoilit vihaisesti mitään sanomatta, paiskoit ovia ja äyhkit vastauksia, mikäli edes vastasit. Kuitenkin käytöksesi oli kohtalaisen hyvää, et koskaan haistatellut, haukkunut tai ollut muutenkaan ilkeä. Olit sairaslomalla muutaman kuukauden ja palasit takaisin pajahommiin. Ajoit ajokortin ja tulit täysi - ikäiseksi. Käytöksesi jatkui hyvin vaihtelevana, suurimmaksi osaksi olit ystävällinen ja reipas, mutta myös niitä huonoja päiviä mahtui joukkoon. Sinulla oli paljon kavereita, niinkuin aina on ollut ja on edelleen. Vietit aikaasi heidän kanssaan, mutta olit myös paljon kotona. Kunnes koitti se aika elämästäsi, että muutit omaan kotiisi <3 Sekin oli hyvin surullista ja pelottavaa ainakin minulle, mutta hyvin olet pärjännyt ja olen edelleen todella ylpeä siitä, että juuri sinä olet minun esikoiseni <3 Rakastan sinua, lapseni <3

Avasin juuri esikoiseni vauvakirjan. Ensimmäiselle sivulle olen kirjoittanut runon : " Nyytti pehmeä syliini annettiin, se vauvalta tuoksuu, on lämmin niin. Se itsekin varmaan tietää sen, että sulattaa jokaisen sydämen. Hiustupsusta pieniin varpaisiin, se on ihana, ihana niin. " Ja sitä sinä olet edelleenkin <3