Pitkästä aikaa ahistaa,masentaa,pelottaa,itkettää,raivostuttaa,v*tuttaa

Jotenkin taas tänään iski pakokauhu ja tää kaikki elämän kauheus ja kurjuus vasten kasvoja.koko ajatus hoidon lähestymisestä ja PETTYMYKSESTÄ saa mut voimaan pahoin.Miten mä jaksan tän kaiken taas kerran?Miten mä jaksan sitten,jos/kun kaikki päättyy taas yhtä huonosti,kuin kaikki edellisetkin kerrat? Miten helvetissä mä saan itseni takaisin elävien kirjoihin,kun sitten ei sitä toivoakaan enää ole? Onko sitä muka nyt? Pakkohan sitä on olla,ei tähän hullukaan enää muuten ryhrtyisi.Kai.

Ajatuskin siitä tuskasta mitä maaliskuussa tunsin,tuntuu kamalalta.Pelottavalta. Se oli jotain niin sydäntä raastavaa,etten tosiaankaan pysty kokemaan sitä enää uudestaan.Pelkään, etten enää selviä siitä hengissä.

Mutta sekin riski on otettava.Kai. Luulen,etten kuitenkaan pysty elämään itseni kanssa,jos jätämme tämän viimeisen hoidon käyttämättä.

VIIMEINEN HOITO, nimenomaan.Näin se lukee hoitosuunnitelmassakin. Nyt se siis OIKEASTI on viimeinen Yksityiselle emme enää lähde.Kaikki rahat on jo mennyt,omat ja varastetut Lääkkeet, jotka taas joudumme maksamaan kaikki itse,polimaksut,yms.yms. ja toki myös ne lukemattomat TESTIT, paljonkohan niihinkin on rahaa vuosien varrella uponnut. En tiedä ja ehkä parempi niin.

Peruin tänään myös keskusteluajan,en vaan yksinkertaisesti jaksa enkä halua repiä haavoja auki vielä tämän enempää.Otin uuden ajan kuukauden päähän.Silloin menen,pakko on mennä,hoito on jo silloin hurjan lähellä.Liian lähellä.

Soitin myös polille eilen,ihan muissa asioissa,mutta kysyimpä samalla mitä kuuluu mun tutkimustuloksille.Kaikki kunnossa,vikaa ei ole.Eipä tietenkään.Kaikki menee taas samaa tuttua rataa. En jaksais tätä enää yhtään...