Ajoin 25 kilometriä hiljaisuuden vallitessa. Laitoin puhelimen jo kotona äänettömälle. En halunnut kuulla mitään. Vain ajatukseni. Astuin isoista ovista sisään. Kävelin käytävän päähän, ilmekään ei värähtänyt. Nousin hissillä toiseen kerrokseen. Kävelin lasiovista sisään. Soitin ovipuhelimella. Ihminen puhelimessa kysyy, mitä sukua olen. Kuiskaan hiljaa, "äiti". Kyyneleet valuvat poskilleni. Minulle avaa oven ystävällinen nuori mieshoitaja. Laahustan hänen perässään. Ja siinä hän taas on, minun lapseni. Minun vanhin poikani. Letkuissa ja koneissa. Nielen kyyneleeni, halaan häntä. Halaan myös hänen isäänsä. Olemme hetken hiljaa. En löydä sanoja. Tekisi mieli huutaa, mutta en huuda. Silitän kättä. Juttelen rauhallisesti. Kyselen hoitajilta uusimpia tuloksia. Poikani saa vahvaa kipulääkettä. Hetken hän vielä jaksaa jutella kanssani ja vaipuu sitten uneen. Halaan häntä vielä kerran ja kävelen hiljaa pois. Suljen teho-osaston oven ja romahdan. Istun käytävällä ja itken. Joku kulkee ohitseni. Nousen ylös, pyyhin kyyneleeni ja lähden jatkamaan matkaa.

Minun on oltava vahva, jälleen kerran...