Maanantaiaamu. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Neiti on eskarissa ja ainoa hoidossa oleva tyttö muovailee taikahiekalla tuossa vieressäni. On niin hiljaista ja rauhallista. Viikonloppuna kaikki tukilapset olivat luonamme ja vauhtia ( ja ääntä ) riitti ihan liiaksi asti. Vaikka hulinaa olikin aamusta iltaan, ennätin paljon taas miettimään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. 

Mietin paljon siskoni perheen mökkiä. Kaikkia niitä juhannuksia, joita vietimme siellä poikien ollessa pieniä. Ja tietysti näitä neljää mennyttä kesää mökkitalonmiehenä. Vaikka näihin vuosiin mahtuu ihania muistoja sekä yksin, että yhdessä lasten kanssa, on oloni siitä huolimatta helpottunut, että urakkani siellä päättyi. Työmäärä kasvoi vuosi vuodelta ja pelko siitä, etten ole osannut hoitaa kaikkea mitä piti, kasvoi samalla. Vaikka olo on helpottunut, on se silti haikea. Haikea ja surullinen lähinnä sen takia, että pelkään välirikkomme siskoni miehen kanssa vaikuttavan myös väleihini siskooni. Siskoni on minulle äärettömän tärkeä ja rakas, on ollut aina, enkä halua minkään tulevan väliimme. Tarvitsen häntä ja hänen ystävyyttään. Emme ole olleet missään yhteydessä viikkoon. Siis sen jälkeen, kun sukset menivät ristiin hänen miehensä kanssa. Odotin, että hän ottaisi yhteyttä, mutta mitään ei ole kuulunut. Nyt pelkään jo itse ottaa yhteyttä. En tiedä mitä sanoisin. En tiedä mitä hänen miehensä on tilanteestamme kertonut. Uskooko siskoni minua, kun kerron totuuden vai asettuuko tapansa mukaan miehensä puolelle. Pelkään ottaa yhteyttä siksi, etten halua kuulla jos hän on miehensä kanssa samaa mieltä. Helpompi on uskotella itselleni, että hän miettii näitä samoja asioita, eikä siksi ota yhteyttä. En halua kuulla, jos olen menettänyt hänet.

Näin viime yönä unta, että kävin siskoni luona. Puhuimme, itkimme ja halasimme ja samalla minä siivosin heidän kotiaan. Hetken siivottuani siskoni mies saapui kotiin ja kaikki muuttui kuin silmänräpäyksessä. Siskostani tuli kylmä ja tunteeton ja hän käski minun häipyä. Kamala uni. Toivottovasti ei kuitenkaan enneuni.

Mietin paljon myös omaa tämän hetkistä elämääni. Vielä vähän aikaa sitten oli ihan hajalla. Niin pohjalla, kuin ihminen vaan voi olla. Itkin päivittäin ja valvoin yöt. Olin varma ettei me selvitä ikinä jaloillemme. Nyt kuitenkin olen saanut pääni jotenkin kasaan ja olen hyväksynyt sen, että meidän elämä nyt on tällaista ja minä en voi kuin hyväksyä sen. Voin olla poikieni tukena niin paljon kuin vaan osaan, mutta en voi elää elämää heidän puolestaan. En voi päättää mitä valintoja he tekevät, vaikka en heidän valintojaan hyväksyisikään. Voin vain toivoa ja rukoilla, että heidän asiansa järjestyisivät ja kaikki kääntyisi jälleen hyväksi. Enempään en pysty ja sen olen nyt hyväksynyt. Se tuntuu hyvältä. Enää en itke päivittäin, en edes viikottain. Nukun yöni yllättävän hyvin ja olen ylpeä itsestäni, että pystyn ajattelemaan järkevästi. Varmasti näiden asioiden kanssa tulee vielä monta ahdistavaa tilannetta, kyynelistä puhumattakaan, mutta tällä hetkellä uskallan sanoa, että me kyllä selvitään näistä, yhdessä.

Näillä mietteillä aloitettiin uusi viikko ja tästä päivästä alkaa myös se toinen positiivisuushaaste :)