Päässä pyörii miljoona asiaa. Mieli tekisi kirjoittaa. Mutta tähän kun istun, kaikki ajatukset katoaa. Miksi tämä tunteiden kirjoittaminen oli paljon helpompaa silloin hoitoaikoina? Nyt tuntuu, ettei oikeasti saa irti mitään järkevää ja silti pää pakahtuu ajatuksien paljoudesta. Outoa. No, katsotaan mitä tästä tulee, vai tuleeko mitään.

Edelleen mun on vaikea käsittää, että olen raskaana. Maha pömpöttää kivasti, sen oikeasti huomaa jo jokainen, jos vaan en piilottaisi sitä ison hupparin alle. Silti ajattelen, että se on pakko piilottaa, koska kohta sitä ei enää ole. Ei siis tarvitse selitellä kenellekään mikä kumpu se on ja miksi se kohta kotoaa. Siis mitä ihmettä? Olenkohan mä tulossa hulluksi? Mä jotenkin kuvittelen sen taas johtuvan lääkkeistä, niistä lukuisista hormonipiikeistä, joita mahamakkaraan on tullut iskettyä. Sillon mulla pömpötti maha ihan samalla tavalla ja sehän piti piilottaa. Miks toi hoitokaava on jäänyt noin vahvasti mun alitajuntaan, enkä oikein osaa päästä siitä irti? Tai en uskalla päästää. Kuvittelen edelleen, ettei tätä ihmettä voinut oikeasti tapahtua meille. Tämän on oltava jotain harhaa, Tottakai myös nautin jokaisesta sekunnista. Juttelen ja silittelen mahaani aina, kun se on mahdollista, mutta silti tämä tuntuu jonkun muun elämältä. Jälleen kerran.

Ensi viikolla olisi edessä jo nt-(tai np) ultra. Hui kauhistus miten nopeasti aika oikeasti rientää. Kohta on mennyt raskauden ensimmäinen kolmannes ja tällä viikolla alkio muuttuu jo sikiöksi. Mihin aika oikeasti katoaa? Tätä menoahan pähkinä on kohta jo maailmassa. Hui miten ihana ajatus ja silti se tuntuu niin kaukaiselta, saavuttamattomalta.

Haluaisin jo nauttia joka hetkestä, mutta nämä oudot ajatukset ja tuntemukset varjostavat onneani. Mietin myös paljon ystävilleni kertomista. Erittäin läheinen ystäväni ei vielä tiedä, eikä siis kovin moni muukaan ystävistäni. Mutta tämä tietty ystävä on vuosikymmenet ollut minulle todella tärkeä ja läheinen. Olemme yhteydessä lähes päivittäin ( tai ainakin useita kertoja viikossa) asumme eripaikkakunnilla, joten emme näe usein. Hän on toivonut vauvaa jo vuosikaudet, onnistumatta. Tosin hänen parisuhteensakin on muuttunut usein matkan varrella, mutta siitä huolimatta vauva on hänen suurin haaveensa. Nyt pelkään kertoa hänellä raskaudestani ja kuitenkin se pitäisi tehdä mahdollisimman pian. Tiedän, ettei "raskauteni ole häneltä pois", mutta tiedän myös sen tuskan, joka viiltää jokaista solua, kun joku ilmoittaa raskausuutisen. Siinä ei auta mitkään "kliseet", se sattuu oikeasti. Jotenkin tunnen pettäneeni hänet. En raskautumalla, vaan siksi etten ole kertonut edes näistä hoidoista. Hän ei tiedä mitään muuta elämästäni viimeisinä vuosia, kuin ehkä kolme vuotta sitten sanoin hänelle, että mekin haluttais vauva ja kovasti on yritetty. Minä tiedän hänen elämästään kaiken. Nyt tuntuu kurjalta, etten kertonut hänelle hoidoista, silloin se oli ainoa oikea ratkaisu, en kertonut muillekaan ystävilleni. Myös toinen läheinen ystäväni on haaveillut vauvasta jo tosi pitkään, hänelle kertominen on myös kova paikka. Tiedän, että he varmasti ovat onnellisia puolestani, mutta tiedän myös sen, ettei raskausuutiset ole jokaiselle yhtä helppo, ihana ja odotettu uutinen. Joskus se sattuu liian kovaa. Ensi viikon ultran jälkeen kuitenkin meinaan sen heille kertoa. En voi pitkittää asiaa enää yhtään.

En ole hirveästi miettinyt tulevaa ultraa. Enemmänkin odotan näkeväni pähkinäni, joka voi muuten olla kasvanut jo pois pähkinävaiheesta. Odotan, että nään jälleen sen pienen jumputtavan sydämen, maailman ihmeellisimmän näyn. Toki välillä mietin myös sitä, että entäpä jos kaikki ei olekaan kunnossa? Jos pähkinäni onkin vakavasti sairas? Toivon tietysti koko sydämestäni, ettei näin ole, mutta jos kuitenkin näin on, ei se vähennä rakkauttani häntä kohtaan. Uskoisin, että päinvastoin, rakastaisin häntä varmasti vielä enemmän, mikäli se edes olisi mahdollista. Välillä myös mietin, että entäpä jos pähkinän sydän ei enää lyökään? Mutta sillekään asialle en voi mitään. Voin vaan toivoa ja rukoilla, että lapsellani on kaikki kunnossa.

Luen yllättävän vähän mitään raskauteen liittyvää, mikä on outoa. Luulin, etten voi muuta tehdäkään, kun istua netissä raskausaiheisilla sivuilla. Mutta ainoa mitä luen aina viikon vaihtuessa, on vau.fi:n neuvolasta saatu kirjanen. Se kertoo hyvin mitä milläkin viikolla tapahtuu. Ja sähköpostiini saan kaksplussalta myös uutiskirjeen aina uuden viikon vaihtuessa.  Muutaman kerran olen googlettanut jotakin asiaa raskauteen liittyen, mutta hyvin vähän. Hoitoaikoina olin ihan varma, että ensimmäinen ostos mikäli joskus raskaudun tulee olemaan kotidoppler. Ihme etten tilannut sitä jo silloin, mutta nyt se ei enää tunnukaan tärkeältä. En usko, että tulen sitä hommaamaan. Aika rientää niin vauhdilla, että mikäli kaikki on kunnossa, tulen tuntemaan liikkeetkin jo ihan hetkessä. Jaksan odottaa niitä.

Vointini on ollut ihan hyvä. Pahoinvointi jatkuu edelleen, välillä vähäisempänä ja välillä voimakkaampana, mutta se ei ole mitään sellaista, jota en kestäisi. On tässä kestetty niin paljon kaikkea kamalaa, että pahoinvointi on pientä niiden rinnalla. Maha tosiaan näkyy vartalonmyötäisissä vaatteissa jo selvästi, housut ei mahdu kiinni. Iho on kuiva, rasvapurkissa saa uida jokaisen suihkussa käynnin jälkeen. Mitään ei oikein tee mieli syödä, kylmä vesi on taivaallisen hyvää. Iltaisin olen väsynyt, mutta se johtuu varmaan huonosti nukutuista öistä. Nyt tosin muutamana yönä olen jo saanut nukuttua paremmin, jopa 7 tuntia yhtenä yönä, luksusta. Voin siis mielestäni hyvin, tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Näillä ajatuksilla siis tänään ja edelleen äärettömän kiitollinen jokaisesta hetkestä, jotka saan pähkinäni kanssa yhdessä kulkea