Taas on saanut lukea lehdistä mitä kauheuksia maailmalla on tapahtunut :( Barcelonan terrori-isku ja nyt myös terrori-isku täällä rakkaassa Suomessa, Turussa. Pelottavaa, mitä kaikkea kamalaa ympärillä tapahtuu ja mitenkään niihin ei voi varautua. Miksi maailmasta on tullut tällainen? Miksi näitä terrori-iskuja on koko ajan ja joka paikassa? Sen kun tietäisi. Tai mitäpä se tieto tässä auttaisi, näitä ei varmaan koskaan saada loppumaan. Ikävä kyllä.

Nämä kamaluudet aiheuttavat surua, tuskaa ja ahdistusta ympäri maailman. Vaikka ne eivät ainakaan toistaiseksi kosketa konkreettisesti omaa lähipiiriäni, saavat ne silti mielen murheelliseksi. Maailma jo julma.

Myös omassa lähipiirissäni tapahtuu asioita, jotka aiheuttavat suurta huolta. Pelkään hirveästi rakkaan ihmisen puolesta. Odotan sydän syrjällään uusia tutkimuksia ja niiden tuloksia. En voi kuin toivoa ja rukoilla, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. En uskalla edes ajatella, mitä kaikkea tässä voi vielä olla edessä :(

Toissa iltana juttelin puhelimessa hyvän ystäväni kanssa. Hän on kokenut elämässään paljon surua. Liian paljon. Hän oli tuon puhelun aikana äärettömän surullinen ja ahdistunut. Toki hän oli tällä kertaa itse aiheuttanut ongelmia elämäänsä, alkoholilla oli osuutta asiaan, mutta silti tunnen suurta myötätuntoa häntä kohtaan. Toisaalta en ymmärrä, enkä hyväksy lainkaan hänen toimiaan. Se, miten hän on ottanut yhteen aikuisen poikansa kanssa, ne sanat mitä hän on humalassa sanonut, tuovat niin vahvasti mieleeni sen alkukeväisen päivän, yli 5 vuotta sitten, kun sain kuulla mitä kaikkea kamalaa poikieni isä oli esikoisellemme sanonut. Ne sanat eivät unohdu mielestäni koskaan. En vaan voi hyväksyä sellaista toimintaa vanhemmalta omalle lapselleen ja kännin piikkiin sitä on ihan turha laittaa. Silti myös jollain lailla ymmärrän ystävääni. Taakka on hänellä niin raskas. Ollut jo vuosia. Joskus se vaan paisuu niin suureksi, ettei enää pysty käsittelemään asioita järkevästi. Hänelle taisi nyt käydä niin ja hän joutuu nyt elämään sanottujen sanojensa kanssa. Toivon hänelle paljon voimia niin tähän tilanteeseen, kuin myös koko elämään <3 Tapasin eilen tämän ystäväni täysi-ikäisen pojan. Juttelimme hetken aikaa. Olen todella surullinen kaikesta. Voi kumpa osaisin ja pystyisin auttamaan häntä. Mutta en pysty. Pystyykö kukaan? Epäilen. Suomessa on yksi suuri epäkohta päihdesairaiden hoidossa. Se on se, että kun päihdesairas haluaa apua ja on päihteiden vaikutuksen alaisena sitä hakiessaan, hänet käännytetään kylmästi odottamaan selviämistä. Tätä en voi käsittää!!! Juuri silloinhan heidät pitäisi ottaa vastaan ja ohjata saamaan apua. Eivät he sitä apua pään hetkellisesti selvitessä mene hakemaan, vaan etsivät aineet päänsekoittamiseen keinolla millä hyvänsä. Ja sama kierre jatkuu. Tiedän tämän myös oman läheiseni kohdalla. Muistan vuosia sitten, kun olimme paikkakuntamme terveyskeskuksessa äitini kanssa rakkaan perheenjäsenemme mukana hakemassa hänelle apua. Muistan, miten ainoa ratkaisu oli viedä apua hakenut yöksi putkaan!!! Siis helvetti putkaan!!!!! Muistan, kun itkin terveyskeskuksen pihalla poliisiauton kaartaessa paikalle. Tällainen on mielestäni ihan sairasta. Resurssit eivät kuulema riitä muuhun. Mutta pitäisi riittää. Jotain pitäisi tehdä. Ja nopeasti.