Tänään olen edelleen väsynyt. Väsynyt äitiyteen. Väsynyt kipuihin, joita jalka edelleen aiheuttaa ja selkään, joka on jostain syystä ihan jumissa ja käveleminenkin on vaikeaa. Tänään olen kuitenkin vahvempi kuin eilen ja aion aloittaa taistelemaan rakkaideni puolesta. Näytän maailmalle, ettei minua näin vain nujerreta!

Eilen olin tallilla. Ratsastussaappaiden jalkaan saaminen tuo edelleen kyyneleet silmiini. Kipu raastaa niin kovaa, että sitä tunnetta on vaikea edes kuvailla. Tallityöt hoituivat kuitenkin kunnialla, saapas jalassa tukee nilkkaa yllättävän hyvin. Hevosen kanssa oli enemmän ja vähemmän ongelmia ja jouduin tekemään paljon työtä, että sain sen kanssani yhteistyöhön. Ratsastus sujui hyvin ja pelko oli läsnä ainoastaan sillä kohtalokkaalla jäätiellä. Kotiin ajaessani itkin. Itkin oikeasti niin monen asian takia, etten loppujen lopuksi edes tiennyt miksi itkin. Se teki kuitenkin hyvää. Palasin kotiin päättäväisenä ja ehkä hieman edellistä päivää onnellisempana. Päätin, että asiat järjestyvät jotenkin ja teen kaikkeni, että se onnistuu.

Eilen puhuin rakkaan ystäväni kanssa puhelimessa varmaan pari tuntia. Olen kuunnellut hänen huonoa oloaan usein, olemme itkeneet, mutta myös nauraneet paljon. Tuli mieleen jälleen kerran yhden laulun sanat..." Joskus vuorostaan on osa mulla, tulla askelin niin väsynein. Kysymään onko tiedossa sulla, mistä levon saan itsellein? Sä tartut kiinni mun kädestäin ja mä hymyillen lausun näin : Lähdetäänkö laulun laitumille, sinne missä puhuu tuulen suu? " On se ihanaa, kun on ystäviä ja läheisiä joihin voi aina luottaa <3

Päivä on vaihtunut jo iltaan, en minä ollutkaan niin vahva, mitä aamulla kuvittelin ;(