Se olisi taas perjantai. Yksi viikko takana ja sata samanlaista edessä. Oikeastaan ihan sama mikä päivä tai viikko tai kuukausi on, mikään ei kuitenkaan muutu.

Eilen kävin magneettikuvassa. Kuvattiin siis tuo nilkka, jonka teloin tammikuisessa ratsastusonnettomuudessa ja se on muuten pirun kipeä edelleen. Tämä henkinen tuska vaan on sen verran kovaa, ettei fyysistä kipua kunnolla edes huomaa. Jotain hyvää siis tässäkin asiassa. Tulokset kuvauksista pitäisi saada tämän kuun aikana. Eilen tuli myös huonoja uutisia tallilta jossa käyn :( Roope silkkiturpa on sairas ja ensi viikolla on edessä hengitysteiden tähystys. Eipähän tästä oikeastaan muuta puutukaan, kuin se, että ratsastuskin loppuu :( Pitää vaan toivoa parasta, että kyseessä ei ole mitään vakavaa! Eilen sattui myös pari mukavaa asiaa :) Nimittäin saimme vierailulle ystävämme, joka ennen kävi meillä suunnilleen kerran kuussa viikonlopun verran, mutta nyt emme ole nähneet yli vuoteen. Neiti oli ilosta suunniltaan ja kyllä itsellekin tuli hyvä mieli. Joskus tässä vuoden varrella hän jo suututti minut viesteillään niin, että taisimpa kirjoitella tännekin, etten edes kaipaa tuollaista ystävää, mutta nyt elämän kohdellessa kaltoin, en edes muista mitä nuo viestit koskivat ja jälleennäkeminen oli tosi kivaa :) Sain myös eilen puhelun rakkaalta ystävältäni, jonka kanssa emme ole soitelleet useaan kuukauteen. Kylläpä piristi mieltä <3

Puhuin keskiviikkoiltana pitkään puhelimessa erään minulle vieraan ihmisen kanssa. Sain numeron poikien isältä. Soitto antoi paljon lisä voimia, mutta jälleen kerran on todettava, että tieto lisää tuskaa :( Siitä huolimatta aion pitää yhteyttä tähän ihmiseen ja olen poikien isälle äärettömän kiitollinen, että hän mahdollisti tämän puhelun. Olin samana iltana myös poikien isän kanssa puhelimessa ja edelleenkin olen hyvilläni siitä, että kerroin hänelle tilanteestamme. Eilen puhuin myös esikoiseni kanssa ja sekin keskustelu meni hyvin. Onneksi. Ihan hirveän paljon on joutunut lähi aikoina puhumaan!

Illalla vähän ennen nukkumaan menoa luin lehdestä jutun nimeltä " Äidin suru on suuri ". Jo ensimmäinen lause sai kyyneleet silmiini...Yhtenä aivan tavallisena perjantaina äidin elämä musertui...Ihan kuin juttu olisi kertonut minusta. Tämä tarina kolahti ja kovaa.Tarinan päättyi  näin " Voi kun voisin tältä tieltä edes yhden lapsen pelastaa. Ja äidin, joka itkee ikkunan ääressä ". Voi, voi . Eipä tarvinnut taaskaan kyyneleitä pidätellä :( Elämä on kyllä hirveän raskasta ja nämä asiat joiden äärellä nyt ollaan on niin hirveitä, että tulevaisuus oikeasti pelottaa :(