Punaposkimarjani. Syliini nukahdit, linnunpoikani... Meillä on tullut uusi ongelma. Se nyt ei varmaan yllätä ketään, mutta meitä se ihmetyttää kovasti. Neiti on ruennut pelkäämään nukkumista ja lähinnä makuuhuonetta. Reilu viikko sitten tyttö heräsi yöllä kesken unien ja oli ihan likomärkä. Luulin tietysti ensin, että pissi oli tullut läpi, mutta vaippa olikin ainoa kuiva kohta koko tytössä. Siis vaatteet, hiukset ja sänky olivat ihan kuin pyykkikoneesta otetut. Vaihdoin kuivat vaatteet ja tyttö jatkoi uniaan. En sitä sen enemmän aamullakaan enää miettinyt, kunnes tuli päiväunien aika. Mentiin makkariin ja tyttö alkoi hysteerisesti itkeä. Sanoi, että pelottaa, muttei osannut kertoa mikä. Hän käpertyi kainalooni, oli sekunnissa taas ihan märkä ja nukahti hetkessä. Yritin hiipiä hetken päästä pois huoneesta, niinkuin aina teen, mutta tyttö havahtui heti hereille. Silittelin häntä hetkisen ja hän nukahti uudestaan. Mutta heti, kun edes pikkuisen liikahdin, oli hän taas hereillä. Sama toistui illalla nukkumaan mennessä ja joka kerta, kun käänsin kylkeä hän säpsähti hereille. sanoi taas, että pelottaa. Vessaan poistuessani hän lähti mukaani. Samoin aamulla, kun nousin valmistautumaan työpäivääni, tuli tyttö välittömästi mukanani. Sama toistui seuraavinakin päivinä, sekä päiväunilla, että iltaisin.

Muutaman päivän jälkeen hän selvästi osoitti pelkonsa juuri makuuhuonetta kohtaan. Ei suostunut menemään sinne edes muuhau aikaan ja jos oli vaikka menossa hakemaan sieltä jotain leluaan, alkoi itkeä ovella ja juoksi syliini. En tiedä mitä tämä oikein on? Soitin neuvolaan, tietysti, ja siellä olivat sitä mieltä, että ehkä joku hoitolapsistani on sanonut jotain pelottavaa, joka liittyy makuuhuoneeseen. Tämä kuulostaa aika järkevältä selitykseltä. Hikoilu on nyt onneksi jäänyt pois. Huoneessa palaa kaksi univaloa, mutta pelko on edelleen läsnä. Miksihän hän nukkuu niin kevyesti, että havahtuu heti, kun vähän liikahdan? Päiväuniaikaan en pysty poistumaan huoneesta ollenkaan. Päivisinkin huoneessa on oltava kokoajan valot päällä, vaikkei hän sinne menekkään. Toivottavastin tämä on joku ohimenevä vaihe, tuntuu niin pahalta nähdä oman lapsensa pelkäävän noin suunnattomasti :(

Tänään neitille nousi kuume. Eipä ole meillä sairastettukaan pitkään aikaan. Eikä olisi tarvinnut sairastaa nytkään, mutta minkäs teet. Yskä on kamala ja ruokailusta ei tullutkaan yhtään mitään, mutta onneksi kaupasta löytyy nykyään mikrovalmiita ranskalaisia, jotka on oikeasti hyviä :) Kohta on laatikko tyhjä, kun hän katsoo pikkukakkosta ja samalla syö. Pääasia, että syö jotain, varmasti olokin on parempi, kunhan saa syötyä. Saa nähdä nukutaanko meillä ensi yönä...

Vanhempi poikani istuu huoneessaan naama murrosikäiselle sopivassa mutrussa. Olisi tarvinnut rahaa mennäkseen kaverinsa kanssa kaupunkiin. No, aina ei saa mitä haluaa. Kai se ajallaan "leppyy". Nuorempi poikani odottaa innolla torstaita, jolloin hänen isänsä on luvannut katsastaa mopon, vihdoinkin. Tähän asti hän on ajanut veljensä mopolla, kun tuolla hänen omallaanhan ei siis saa kukaan ajaa ennen katsatusta. Toivottavasti siinä ei tule enää mutkia matkaan.

Oma olo on kohtalainen. Kädet kipeät, mutta ei niin pahat mitä olivat ennen sitä kahden viikon Kortisonikuuria. Polvet myös kipeät, mutta kipu siedettävissä mitoissa. Verikokeissa ei siis ole löytynyt mitään syytä. Kortisoni loppui perjantaina ja ohjeena oli seurailla muutamia päiviä mitä tapahtuu ja ottaa sitten taas yhteyttä lääkäriin. Joten seuraillaan, seuraillaan...

Mutta nyt hoitamaan potilasta <3