Laskettuun aikaan on tasan kolme kuukautta. Apua, miten vähän. Tosin kolmen kuukauden kuluttua kesäkin on jo melkein ohi, niin ajateltuna aika tuntuu pitkältä. Mutta tosi asiassa se on hurjan lyhyt aika.
Viihdyn mahani kanssa todella hyvin, mutta nyt olen alkanut yhä enemmän haaveilla siitä, että pikkuinen pähkinäni olisi jo maailmassa. Saisin ottaa hänet mahani päälle, silitellä pieni päätä, nuuhkia sitä maailman ihaninta vauvantuoksua. Kaipaan häntä jo ihan suunnattomasti, en malttaisi odottaa ensi tapaamistammeheart

Viikonloppua vietimme tukilasten kanssa. Aika meni ihan huomaamatta, kävimme uimahallissa ja muuten vaan vietimme aikaa kotona ja pihahommissa. Sain nähdä pitkästä aikaa myös ihanaa ystävääni sekä monta muutakin ystävääni ja vanhempani kävivät kahvilla. Tykkään, kun meillä käy läheisiäni, nykyään näemme ihan liian harvoinfrown

MM-kisoja olemme katsoneet  yhdessä poikieni kanssa. Sekin on ihanaa. Ja HYVÄ SUOMI, vaikka maali määrissä ei hurraamista ole ollutkaansurprise

Kaikki siis  hyvin. Tai ei kaikki. Masennukseni ja ahdistukseni tuntuu vaan pahenevan. Kurkkua kuristaa ja sydäntä särkee. Lauantai- iltana tuntui niin suunnattoman pahalta, että oli pakko lähteä hetkeksi autotalliin. Istuin siellä vanhalla sohvallamme ja itkin vuolaasti, kuin krokotiilin kyyneleitä. Mikä minua vaivaa? Mistä tämä olo johtuu? Miksi minun on näin paha olla?

Olen kokoajan pelännyt tätä uuteen kotiin muuttamista. Mietin kauan olenko tähän oikeasti valmis. Nyt ei pitäisi mielen enää muuttua, nyt on liian myöhäistä katua. 
Minua pelottaa edelleen. Tämä on meidän ensimmäinen VIRALLINEN yhteinen koti. Toki asuimme käytännössä jo edellisessä kodissamme kaikki yhdessä, mutta kirjoilla siinä olimme vain minä ja lapseni. Se antoi minulle jotenkin oudon turvallisuuden tunteen. Tiesin, että kävi mitä kävi, niin koti meillä on ja pysyy. Tiesin, että "viimeisen sanan" saan sanoa minä, mikäli sellaisia tilanteita olisi tullut vastaan. Se kuulostaa typerältä jopa omaan korvaani, mutta niin se vain oli.

Mieheni ei oikein pidä työstäni, koti kuluu, lapset sotkevat ja särkevät ja se on kyllä totta. Minuakin harmittaa, kun koti ei pysy kotina vaan joka kohdassa on huomioitava monta vierasta lasta. Silti pidän työstäni ja rakastan lapsia.
Minun kodissani he saavat näkyä ja kuulua, heillä on lupa elää. Ja tämä on se ristiriita joka minun ja mieheni välillä on. Tästä asiasta me tulemme vääntämään kättä useita kertoja ja pelkään että tämä asia tulee jollain lailla meidän väliimmefrown
Tottakai miehenikin antaa lasten olla ja leikkiä, mutta ei niin vapaasti, kuin lasten kuuluisi. Tästä aiheesta kävimme viikonlopun aikana jo ensimmäisen tappelumme ja edelleen asia vaivaa minua ja mykkäkoulu jatkuusurprise

Minä sanon riitatilanteissa tosi pahoja ja törkeitä asioita, vaikka tiedän että ei pitäisi ja ne sanotut sanat kaduttavat ja pysyvät mielessäni pitkään. Myös mieheni satuttaa minua julmilla sanoillaan. Olemme riidellessä kuin pikkukakarat ja koskaan riitoja ei sovita, kuin vasta useiden päivien päästä.
Vihaan puhumattomuutta ja mykkäkoulua, mutta olen sen verran loukkaantunut tapahtuneesta, etten varmasti nöyrry aloittamaan sovinnon tekoa. Lapsellista. Ja tyhmää. Mutta näin meillä eletään. Päivä kerrallaan. Taas.

Tunnen suurta surua myös kahta palstaystävääni kohtaan. Olen niin pahoillani heidän puolestaan, haluaisin auttaa, tehdä jotain mikä helpottaisi heidän oloaan, mutta tiedän että tähän lapsettomuuden tuskaan ei auta kuin se plussa raskaustestissä ja siinä en ikävä kyllä pysty heitä auttamaansad Voin vaan taas toivoa ja rukoilla, että hekin kohtaisivat pian oman onnensa...

Tulipas taas vuodatettua näin viikon alkuun. Kohta saapuukin ensimmäinen "työmaani" ja koittaa ensimmäinen työpäiväni uudessa kodissa. Jännää.

Mukavaa viikkoa kaikille teille ihanille ja kannustetaan Suomi maailmanmestariksicheeky