Ja saapuu oikea yö, niin nukkumatti nousee ja ovehen hiljaa lyö. Joopa joo. Kai se siellä ovella ryskyttää, mutta voisi se joskus tulla peremmällekin! Alkaa suoraansanottuana vituttaa nuo valvotut yöt! Tiesinhän minä toki sen, ettei eilisen keskustelun jälkeen nukuta, mutta kun ei nukuta minään muunakaan yönä!

Eilen tosiaan osallistuin yhteen vertaistukiryhmään ja en tiedä edes mitä ajattelisin. Ilta oli todella mielenkiintoinen, mutta asiat niin hirveän raskaita, että tuli vielä vaan vahvemmin sellainen olo, että mä en selviä tästä :( Liian rankkoja tarinoita, ei helvetti tää voi olla meidän elämää :( Mä haluan oikean elämän. Normaalin elämän ja normaalit huolet ja murheet. Tämä maailma on vaan yksinkertaisesti minulle liian raskas :(

Ilta kuitenkin oli jollain sairaalla tavalla myös hyvä. Vaihdettiin jo puhelinnumeroita ja soittaa saan kuulema milloin vaan. Silti siitä jäi myös hirveän paha olo. Ne tarinat mitä kuulin eivät olleet kauniita tarinoita. Miten kukaan voi oikeasti jaksaa sellaista elämää? Miten tästä oikeasti voi selvitä? Kaiken muun elämässä pitäisi olla kunnossa, jos tästä järjissään aikoisi selvitä. Kaiken. Parisuhteen, rahatilanteen, terveyden. Pitäisi saada nukuttua, syötyä, tehtyä töitä, ulkoiltua, harrastettua, tavattua ystäviä. Siis kaiken muun pitäisi olla kunnossa, että olisi edes jotakin toivoa. No, voitte vaan miettiä onko kaikki muut asiat elämässäni sellaisia, ettei tarvitse stressata?

Huokaus.

Kotiin ajaessani jostain ihmeellisestä syystä päässäni soi tuo lasten unilaulu. Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö. Itkin koko matkan.