Kohta on kevät. Jälleen uusi vuodenaika. En edes kunnolla huomannut tätä talvea, tuntuu että Joulu oli ihan äsken. Ensi viikolla olen lomalla, onneksi. Tuntuu, etten jaksa edes näitä muutamaakaan päivää. Työnteko on nykyään ihan kamalaa. En nauti työstäni enää kuin hetkellisesti. Olen niin väsynyt nykyiseen hoitoryhmääni, että joka aamu mietin miten voisin lopettaa tämän työn. Se tuntuu masentavalta, työ on aina ollut minulle tärkeää ja olen aina rakastanut niitä pikkuisia, jotka viettävät päivät kanssani. Nyt en enää jaksaisi yhtään vierasta lasta kodissani. Onneksi ensiviikolla, vaikka olenkin lomalla, on kehityskeskustelu esimieheni kanssa. Jospa vaikka saisin potkut,niin ei tulisi karenssia :)

Osittain tämä työhön kyllästyminen johtuu myös kamalista kivuista. Ei siis riittänyt, että olen ollut jo pitkään henkisesti romuna, vaan nyt alkoivat myös fyysiset kivut. Niitä on jatkunut ehkä parisen kuukautta, kokoajan pahentuen :( Itse olen varma, että tämä on joku luusyöpä tai vastaava, mutta lääkäriin menen vasta maanantaina. Minulla koskee kokoajan niveliin ja luissa tuntuu outo kipu/kuumotus. Kyynärpäät ovat ehdottomasti pahimmat, enää en pysty nostamaan edes maitopurkkia yhdellä kädellä, vaan purkki putoaa lattialle. Lasten pukeminen on myös suoraan sanottuna yhtä helvettiä. Polvet ovat myös kokoajan kipeät, en meinaa päästä ylös edes normaalilta tuolilta, jos erehdyn istumaan siinä vaikkapa 15 minuuttia. Muuten kivut vaihtelevat, välillä koskee ranteisiin, välillä nilkkoihin, välillä jopa varpaisiin. Nivelet eivät ole turvoksissa, ainoastaan kipeät. Pelottaa. Mikähän minua oikeasti vaivaa?

Asiat mieheni kanssa eivät ole muuttuuneet miksikään. Yhtenä iltana juttelimme hetken neitin mentyä nukkumaan. Silloin tuli hetkellisesti parempi olo ja ajattelin, että kyllä asiat vielä selviävät ja muuttuvat paremmaksi. Sen jälkeen emme ole taas puhuneen oikeastaan mitään. Hiljaisuus ahdistaa ja vie jotenkin koko elämän halun. Olen puhunut tällä viikolla paljon ystäväni, työkaverini sekä pikkuveljeni kanssa puhelimessa. On ihanaa saada jutella kaikesta elämään kuuluvasta, mutta puhelujen loputtua paluu hiljaisuuteen tuntuu vielä raskaammalta. Helpompi on siis olla kokoajan yksin, puhumatta kenellekään, siihenkin kai jotenkin tottuu. Mutta pitääkö siihen tottua? Miksi elämän pitää olla näin yksinäistä? Mikä ihme on minun elämäni tarkoitus? Olla äiti lapsilleni ja muuten kuin ilmaa? Miksi mieheni ei puhu kanssani? Ei edes säästä. Ei mistään. Korkeintaan raha-asioista. Muuten hän on hiljaa. Hän ei halua erota, tai niin hän ainakin väittää. Uskon sen olevan totta, mutta luulen sen johtuvan neitistä, ei minusta. Hän haluaa asua lapsensa kanssa,kukapa ei haluaisi, ja sen takia hän sanoo haluavansa elää myös minun kanssani. Mutta ei tämä ole elämisen arvoista elämää. Mutta onko minulla muutakaan vaihtoehtoa?

Nyt on pakko lopettaa, kyynärpäät ja polvet huutavat armoa. Särkylääkkeitä en voi kipuihin syödä, Buranaa ei kestä enää maha ja Panadol ei auta mitään. On vaan kestettävä tämä kipu, vaikka mieli tekisi luovuttaa...