...ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille. Ja mielenvapaus, mielenvapaus..."

Palataampa muutama viikko ajassa taaksepäin. Poikani, tuo aikuinen, täysi-ikäinen, siis häipyi hurrigaanin lailla pieleen menneen ajokokeen jälkeen alkoholilastin kanssa juuri ennen tärkeitä verikokeita. Aamulla häntä ei edelleenkään näkynyt missään. Huokaus. Meillä oli kuitenkin sovittua menoa hoitolasten kanssa, joten lähdimme seitsemän aikaan kävelemään kohti linja-autopysäkkiä. Valvotun yön jälkeen. Palattuamme takaisin, poikani nukkui huoneessaan. Kokeet jäivät ottamatta. Hän heräsi joskus iltapäivällä, kävi juomassa vettä ja painui samantien oksentamaan. Tätä jatkui usean tunnin ajan. Ajattelin mielessäni, että " Sitä saa mitä tilaa, kyllä viinan juonti kannattaa."

Alkuillasta tilanne ei ollut muuttunut miksikään ja ketoainemittari kertoi lohdutonta tarinaa. 5.5. Ohjeena on, että ketoaineiden noustua kolmeen on välittömästi soitettava ambulanssi. Menin poikani viereen istumaan ja sanoin, että nyt on lähdettävä sairaalaan. Hän purskahti lohduttomaan itkuun ja halasi minua pitkään. Itkimme molemmat. Minun oma rakas lapseni, täysi-ikäiseni.

Ketoaineet lähtivät kuitenkin sairaalassa nopeasti laskuun ja hän pääsi kotiin vielä samana iltana. Selvittiin säikähdyksellä, jälleen kerran. Seuraavalla viikolla hänellä oli uusi inssi ja viesti tuli heti sen loputtua " No nyt on kortti :) ". Hän oli silminnähden helpottunut ja onnellinen. Ajoi itse jo seuraavan päivän diabeteskontrolliinkin ja hyvin uskalsin istua hänen kyydissään :) . Myöhässä otettujen verikokeiden tuloksetkin olivat ennättäneet valmistua. Edelleen sokerit heittelevät huolestuttavan paljon, muuten kaikki oli ok.

Samalla viikolla olivat myös mummoni 90-vuotis syntymäpäivät. Viikko oli ollut minulle todella raskas. Olen kirjoittanut täälläkin useamman kerran, että kannan mukani valtavaa taakka, josta kukaan ei tiedä totuutta. Sillä viikolla kaikki kuitenkin muuttui. Nyt asian tietävät vanhempani, sekä kaksi sisarustani puolisoineen. Olin umpikujassa. Lopussa. Niin suuressa ahdingossa, etten edes ymmärrä miten olen pystynyt tämän kaiken kamaluuden kanssa elämään. En aijo avata asiaa täällä sen enempää, mutta tällaista elämää en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni. Jouduin turvautumaan elämäni ensimmäistä kertaa myös rauhoittavaan lääkkeeseen. Ahdistus oli nin valtava. Yöni nukun Melatoniinin avulla, edelleen, välillä paremmin, välillä ilman mitään apua. Mutta nyt, kun tilanne on selvillä läheisilleni, minun on jo huomattavasti helpompi hengittää. Aikaa tämä varmasti vielä vie ennenkuin pääsen siitä yli, unohdu se ei koskaan, mutta tällä hetkellä oloni on miljoona kertaa parempi, kuin pitkään aikaan. Olen äärettömän kiitollinen vanhemmilleni, he ojensivat auttavan kätensä ja antoivat elämäni takaisin. Kiitos äiti ja isä <3

Eilen vietin ihanan päivän läheisteni ja ystävieni seurassa. Olin onnellinen. On niin ihanaa huomata miten paljon ympärilläni on rakastavia ja huolehtivia ihmisiä. Välillä tuntuu, etten ansaitse heitä elämääni. Mutta kyllä minä ansaitsen, kai minullakin on vihdoin oikeus olla onnellinen...

Hyvää juhannusviikkoa teille jokaiselle <3 <3