Kahdeksan vuotta sitten,26.5.2003 "tapasin sut Tallinnan laivalla,kysyit onko mulla sydän karrella?Syötiin eväsleivät laivan kannella,rakastuttiin matkan varrella".

Siitä alkoi yhteinen taipaleemme.Tapasit ystäväni,sisarukseni,vanhempani ja mikä tärkeintä,minun lapseni.Hyväksyit heidät ehdoitta,olit jo pian osa perhettämme. "Käymme yhdessä ain,käymme aina rinnakkain,vaikka esteitä on joskus tiellä kohtalon.Voimme kaikki ne voittaa,kun kuljemme näin,käymme yhdessä ain,rinnakkain."

Esteitä ja ongelmia tulikin,enemmän kuin ikinä olisin edes osannut pelätä.Olin hajalla,lopussa,pohjalla..."Tää kaikki sattui liian lujaa pieneen enkeliin,joka kaiken turhaan antaneena särkyi asfalttiin." Näillä fiiliksillä mentiin.Mentiin pitkään.Se tuntui silloin ikuisuudelta.Mentiinpä jo välillä pisteeseen "perutaan häät,perutaan yhteinen hautapaikka."

Asiat kuitenkin kääntyivät pikkuhiljaa paremmaksi,"Anna käsi niin mä kanssas kuljen,läpi pahan päivän näytän tien...".Vaikeuksien kautta voittoon ja hiljalleen elämä palasi taas uomiinsa ja "päätettiin",että yhteisen vauvan aika on nyt.

Siitä ne vaikeudet ja pettymykset taas alkoi."Niin paljon se sattuu,kun nään,SYLIN tyhjäksi jääneen,en estää voi kyyneltäkään,yksin itken mä ääneen".Vuosi toisensa jälkeen,pettymyksiä pettymysten jälkeen,aina vaan syvemmälle pohjamutiin,välillä niin yksin näiden ajatusteni kanssa,että sydäntä viiltä edelleenkin.Mutta nyt uskallan sanoa,että "sinä vain,ei muut mua huomiseen saa jaksamaan..."

Matkamme jatkuu edelleen,samaa polkua pitkin.Sydämessäni tuskan viilto,kipu joka ei hellitä.Päässäni tuhat kysymystä,joihin ei ole vastauksia,kyyneleet poskillani ihan liian usein,sylini tyhjä.Mutta sinä olet edelleenkin siinä.Kiitos siitä sinulle.. "Minä rakastan sua,sulle kaikkeni annan ja elämä vie meidät KAI parempaan..."