Netti toimii, katsotaan kuinka kauan

Päässä pyörii tuhat asiaa, jotenkin vaikea vaan saada niitä ulos. Ihan kun kirjoittaisin ensimmäistä kertaa. En osaa sanoa mitään järkevää. Mutta yritetään...

Vauva-arki rullaa eteenpäin välillä ihanan leppoisasti, välillä katastrofista toiseen. Neiti viihtyy päivä päivältä paremmin, valvoo pidempiä aikoja, seurustelee, nauraa, huutaa pää punasena, öhkää ja ähkää ja valloittaa niin tutut kuin tuntemattomatkin ihanilla hymyillään. Rakastun häneen joka päivä vain enemmän ja enemmän. Vaikka välillä hermoja raastaa jatkuva karjuminen, välillä nukahtamattomuus ja millon mikäkin, mutta sellaista se vauva-arki on, sen kun vaan aina jaksaisi muistaa. Onneksi ihanat palstakamuni muistuttelevat asiasta aina, kun joudun paniikkiin. Ja minä joudun paniikkiin yllättävän usein
Ei uskoisi, että olen jo elänyt  vauva-arkea poikieni kanssa ja hoitanut hurjan paljon muitakin vauvoja elämäni aikana. Tuntuu, että olen täysin ulalla jokaisesta itkuraivokohtauksesta ja millon mistäkin, pienistäkin asioista. Google taitaa nykyään olla paras kaverini, näkisittepä hakuhistoriani

Olisi ihanaa jos jollakin ystävälläni olisi vauva, saman ikäinen kuin omani. Saisimme vertailla vauvojen kasvua, kehitystä, nukkumisia, syömisiä, ihan kaikkea mikä vaan mielessä pyörii. Vaippamerkkejä, vaateostoksia, tätä kaikkea ihmeellistä mitä vauvan jokainen päivä tuo tullessaan. Tätähän me paljon teemme "kaksplussan jengin" kanssa täällä nettimaailmassa, mutta kaipaisin ihan konkreettista yhteydenpitoa, puhelin keskusteluja, vaunulenkkejä, kyläilyjä...Kaikea sitä koin poikieni ollessa pieniä. Silloin ystäväpiiriini kuului paljon vauvoja, nyt taidan olla ainut "kummajainen" ystävieni joukossa Mutta minkäs teet, täytyy vaan jatkaa matkaa näin...

Kaipaan hurjan paljon myös tukilapsiani Olen todella surullinen, että matka heidän kanssaan päättyi. Voi kumpa asiat olisivat pysyneet ennallaan.
Mietin joka päivä aloittamista uusien lasten kanssa. En vaan ole saanut soitettua asiasta eteenpäin. Lastensuojelun henkilökunta ajattelee minun nyt haluavan viettää äitiyslomaa ja niin minä haluankin, mutta kyllä minulla riittäisi rakkautta tukilapsillekin. Vaikka välillä pelottaakin,että entäpä jos uusienkin lasten vanhempien kanssa joutuisin yhtä koville? Oli se aika raskasta kyllä.Mutta haaveeni siitä huolimatta edelleenkin. Vielä minä soitan sinne lastensuojeluun ja ilmoitan haluavani jo jatkaa. Teen sen ehkä jo tänään...Tai huomenna...

Kaipaan ja ikävöin myös raskausaikaa...ja sitä maailman ihaninta pallomahaa. Joo, muistan kyllä sen hirvittävän, kammottavan ympärivuorokautisen närästyksen ja ne valvotut yöt, mutta muuta ikävää ei raskausaikaan kuulunutkaan. Minä rakastin raskaanaoloa. Hui, se kuulostaa pelottavalta näin "ääneen sanottuna"
Olen miettinyt tosi paljon ( liian paljon ) niitä pakastimessa olevia huurukeijuja. Liian paljon siihen nähden, että pikku neitimme on kahta päivää vaille 3 kuukautta. Mutta minkäs sitä ajatuksilleen voi. Ei kai mitään.

Toisaalta toivoisin, ettei niitä edes olisi siellä pakastimessa. Silloin kaikki olisi niin selvää. Uusiin hoitoihin emme lähde enää missään nimessä. Siis alusta alkaviin hoitoihin. Mutta, mutta, mitäs me teemme niille pienille kullanmuruille, jotka siellä sairaalan pakkasessa odottaa? Voisiko siellä olla vielä yksi meidän tulevista pikkuisista? Voisiko neitimmekin saada mahdollisuuden kasvaa sisaruksensa kanssa, pojat kun ovat jo niin isoja, ettei heistä oikein seuraa toisilleen ole? Mutta mitäs sitten jos antaisin itselleni oikeasti luvan joskus tulevaisuudessa haaveilla vielä yhdestä vauvasta ja jos sitä vauvaa ei kuitenkaan koskaan tulisi? Miten se vaikuttaisi minuun ja meidän perheeseemme? Kärsisimmekö samalla tavalla, kuin aijemmissa yrityksissä jotka eivät onnistuneet vai olisiko pettymykset helpompi kestää jo olemassa olevan ihmeemme vuoksi? 
Varmasti olisi. Ehkä. Näin minä ainakin uskottelen itselleni. Voi plääh, kumpa nämä ajatukset katoaisivat päästäni kummittelemasta.
Mutta onneksi näiden miettiminen ei todellakaan ole ajankohtaista nyt, liekö koskaan, se jää nähtäväksi. Nyt me nautimme maailman suloisimmasta tyttövauvasta ja olemme joka päivä entistä kiitollisempia hänen olemassaolostaan

Tänään mieheni menee elokuviin poikieni kanssa. Ihanaa. Olen äärettömän onnellinen, että he tekevät jotain kivaa yhdessä. Ja vielä onnellisempi siitä, että myös vanhin poikani lähtee mukaan. Se tuli minullekin ihan yllätyksenä.
Me saadaan siis neitin kanssa viettää laatuaikaa ihan tyttöjen kesken. Ehkäpä me vaikka valitaan vaatteita ja mietitään hiustyylejä ( aika kaljuun päähän ei montaa hiusmallia löydy, heh ) huomista neuvolaa varten