Kolme viikkoa on kulunut siitä, kun pikkuinen nyyttimme näki päivänvalon. Tämä kolme viikkoa on mennyt ihan älyttömän nopeasti, mutta toisaalta taas en edes kunnolla muista aikaa ilman häntä. Tuntuu, kuin hän olisi aina ollut osa perhettämme.
Mutta siis tässäpä tulee kertomus rakkaan lapsemme syntymäpäivästä.
Perjantaita vasten yöllä käydessäni vessassa huomasin ilokseni limatulpan irronneen. Ensimmäinen merkki, joka voisi kertoa lähestyvästä synnytyksestä.
Sanoin aamulla miehelleni, kun hän lähti töihin, että tiedä vaikka päästäisiin viikonlopun aikana tositoimiin. Veikkasin itse vauvan syntymäpäiväksi 5.8.
Leivoin päivällä ison kasan kinkkujuustosarvia, ne ovat poikieni herkkua ja jotenkin halusin ilahduttaa heitä. Mitään erikoisia tuntemuksia ei ollut. Ei supistuksia, eikä muitakaan merkkejä synnytyksen lähestymisestä.
Välillä "googletin" tietoja irronneesta limatulpasta ja kaikki keskustelut mitä löysin, olivat päätyneet 1-2 vuorokauden kuluessa synnytykseen. Mietin voiko minullekin käydä niin? Voiko oikeasti meillä olla vauva jo viikonlopun aikana?
Naureskelin itsekseni koko ajatukselle, olinhan kuitenkin jo yrittänyt asennoitua siihen, että vauva syntyy paljon lasketunajan jälkeen.
Joskun kolmen maissa iltapäivällä olin saanut leipomukseni valmiiksi ja lähdin kaverini kanssa kävellen läheiselle ABC-asemalle. Matka oli jotenkin outo. Muutama supistuskin tuli, mutta ei mitään normaalista poikkeavaa. Kuitenkin tunsin oloni jotenkin epämukavaksi ja mietimmekin pitäisikö kääntyä takaisin.
Pääsimme kuitenkin perille. Nautimme jäätelöt ihanassa auringonpaisteessa terassilla. Pois tulimme kuitenkin toisen kaverini kyydillä, joka sattui tulemaan paikalle ja hyvä niin, supistuksia nimittäin tuli jo huomattavasti enemmän.
Viiden-kuuden aikaan supistukset alkoivat olla jo aika kivuliaita, kuudelta aloitin niiden ylös merkkaamisen,väliä oli 10 minuuttia...7 minuuttia...välillä jopa 5 minuuttia, mutta välillä taas 15 minuuttia. En vieläkään huolestunut. Laitoin kuitenkin jo miehelleni töihin viestin, että saatetaan joutua käymään näytillä sairaalassa.
Seitsemän aikaan lähdin vielä hakemaan nuorinta poikaani reilun parinkymmenen kilometrin päästä kaverinsa luota. En tosin itse ajanut, sen verran outo olo jo oli. Matkalla tuli 4-5 kovaa supistusta, tuntui etten pysty istumaan turvavöissä. Poikani oli ihan kauhuissaan takapenkillä, eihän hän koskaan ole nähnyt minun tuntevan sellaista kipua.
Kahdeksen jälkeen kotiuduimme, kävin vessassa ja kauhukseni huomasin paperissa kirkasta verta
Soitin hätäpäissäni synnytysosastolle ja sain käskyn lähteä heti tulemaan, meiltä matkaa sairaalalle on n.25 kilometriä. Soitin miehelleni, että lähtee kiireesti ajamaan töistä kohti sairaalaa. Itse lähdin ystäväni kyydillä.En muista matkasta oikeastaan mitään.
Kirjauduin sisälle sairaalaan n. klo 20.40. Mieheni saapui hetken myöhemmin. Kohdunsuu auki 3 senttiä. Silloin iski epätoivo. Ajattelin, ettei olisi kuitenkaan pitänyt vielä lähteä. Mutta siellä oltiin, ei auttanut valittaa. Mutta minä valitin, kivut olivat sietämättömiä. Menin kuumaan suihkuun jumppapallon kanssa.Olin ajatellut etten tarvitse mitään kivunlievityksiä, kuumavesi riittää.Voi miten väärässä olinkaan.
Suihkusta ei ollut mitään apua.Kipu alamahassa oli järkyttävä. Pyysin aqua-rakkulat mahan puolelle, ei apua. Otin ilokaasun, se ehkä vähän helpotti. Tosin vaan vähän.
Seuraavaksi aloin tinkimään lisää puudutuksia. Sain paraservikaalipuudutuksen ( Se laitetaan suoraan tuonne kohdunsuulle ) mutta ei apua siitäkään. Sitä ennen lääkäri katsoi kohdunsuuntilannetta ja meinasin pyörtyä, kun kohdunsuu oli jo 6 senttiä auki.
Taas kuumaan suihkuun, ilman apua. Ja edelleen jatkoin kipulääkkeiden tinkimistä. Toivoin jo pääseväni jollakin ihme syyllä sektioon. Toivoin vaan sen suunnattomen tuskan päättyvän HETI!!!
Kätilö alkoi valmistella spinaalipuudutuksen laittoa. Hän halusi kuitenkin vielä tarkastaa tilanteen ennenkun hälyttää lääkärin sitä laittamaan.
Jälleen järkytys oli suunnaton, kun kohdunsuu olikin täysin auki ja sain luvan rueta ponnistamaan. Kello oli silloin 22.30.
Ponnistusvaihe oli kamala!!! Ehkä 4-5 supistusta se vaati, mutta kivut olivat ihan kamalat. Kolmannella supistuksella vauvanpää tuli jo puoliksi ulos ja jäi siihen. Joten voitte vaan kuvitella pystyinkö rentoutumaan supistusten välillä?? No en!!!
Mutta 22.37 kamala urakka palkittiin maailman ihanimmalla tavalla, 3940 grammaa painavalla tytön tylleröllä.
Kivut loppuivat siihen.Pieni ihmeemme nostettiin rinnalleni, mieheni leikkasi napanuoran. Olimme onnesta sekaisin. Ja se sama olotila jatkuu edelleen.
Saimme synttärikahvit, "Shamppanjan" ja ihanien vaaleanpunaisilla varpaankynsillä koristeltujen pikkuleipien kera. Tuntui kuin leijuisimme pilvissä. Ja niin kai me leijuimmekin.
Pääsimme osastolle joskun yhden jälkeen yöllä. Mieheni joutui lähtemään kotiin ja minä jäin ihastelemaan aikaansaannostamme siihen sairaalan vuoteelle. En osannut nukkua juuri yhtään.
Tuijotin vain pientä rakasta lastamme.
Hän on niin ihana. Ja ihmeellinen. Ja täydellinen.
Rakastan häntä ylikaiken.
Kommentit