Etkö unta saa? Aaveetko taas sun vuoteellesi omin luvin istahtaa
sua valvottaa, jo kohta aamu sarastaa

Etkö unta saa? Yksinäisyys kun soittaa sydämessä pirunviuluaan
ja luurangot kun kaapissa äityy kolistelemaan

Mä tahdoin karkottaa ne pois olemattomiin
ettei ne enää milloinkaan nousis kummittelemaan...

 

Olen yrittänyt pitää positiivisuutta yllä kirjoittamalla mukavista kesän touhuista, vaikka pään sisällä kuohuu. Olen ollut jotenkin ihan hukassa oman itseni kanssa. Yöunet ovat olleet jo pitkään katkonaisia, valvottuja tunteja on yössä huomattavasti enemmän, kuin nukuttuja. Istun usein iltaisin piharappusilla ja huomaan silmieni kostuvan. Kyyneleet vierivät poskilleni, kivasta päivästä huolimatta. Tekisi mieli huutaa, kiljua, tai jopa paeta. Paeta omaa elämääni. Mietin todella paljon asioita menneisyydestäni. Jotka toki kuuluvat myös tähän päivään. Pienetkin asiat saavat mieleni todella surulliseksi, ahdistuneeksi. Viimeksi eilen. Unohdin mökin siivousreissullani erään tärkeän asian. Ei se ole mikään maata kaatava juttu, enkä usko että siitä on haittaa kenellekään, mutta siskoni ja hänen miehensä suhtautuminen asiaan sai mieleni tosi matalaksi. Tunsin epäonnistuneeni pahemman kerran. Vaikka kyse siis ei olekaan mistään isosta jutusta. Koko ilta meni ihan pilalle asiaa miettiessäni. Halusin jo sanoutua irti koko mökkihommasta. Mutta täytyy vaan yrittää jaksaa vielä tämä kesä. Huokaus.

Myös kahden läheisen ihmisen tilanne tuntuu pahalta. He ovat olleet usein elämänsä aikana pahoissa vaikeuksissa parisuhteensa kanssa, mutta aina he ovat selvinneet. Nyt pelkään ettei paluuta entiseen enää ole. Tuntuu käsittämättömän surulliselta. Asiaa vaikeuttaa vielä se, että kumpikin tosiaan ovat minulle läheisiä ja he kertovat oman näkemyksensä tapahtumien kulusta. Tiedän sellaisia asioita, joita he eivät ole kertoneet toisilleen, vaikka pitäisi ja nyt joudun kantamaan raskaita salaisuuksia ja tunnen valehtelevani toiselle heistä, koska en kerro totuutta. Pelkään tämän salailun rikkovan ystävyytemme ja se tuntuu kamalalta :( Mutta jos kerron tietoni, pelkään sen rikkovan välini heistä toisen kanssa. Kauhean raskas tilanne. Kumpa en tietäisi mistään mitään...

Vuosia kestänyt helvetti muistuttaa myös vähän väliä ajoista, jolloin olin ihan pohjalla. Se tuskien aika, josta selvisin hengissä rakkaiden vanhempieni avustuksella palaa vähän väliä mieleeni. Herään samanlaisiin painajaisiin, kuin silloin, hiestä märkänä, pelosta täristen. En ymmärrä miksi tuo aika kiusaa minua jälleen, vaikka asiat ovat olleet jo reilun vuoden hyvin.

Mieheni on edelleen töissä, ehkä ensi viikolla jo lomailu alkaa. Sekin kauhistuttaa, vaikka meillä on nyt mennytkin yllättävän hyvin, tuntuu pelottavalta ja ahdistavalta viettää kaiket päivät samoissa ympyröissä. Kaipaan ja ikävöin sitä aikaa, kun välimme olivat ihan erilaiset. Kaipaan oikeaa parisuhdetta ja rakkautta. Mietin usein haikeana niitä yhteisiä aikoja, kun rakkautemme oli vielä oikeaa rakkautta ja viihdyimme toistemme seurassa. Niin paljon on muuttunut noista ajoista, etten voi kuin ihmetellä, mitä oikein tapahtui?

Mietin usein myös mummoani. Vaikka välimme ovatkin nykyään lähes normaalit, asia vaivaa minua. Sitä en saa varmaan koskaan pois mielestäni :(

Olemme esikoiseni kanssa jutelleet paljon poikien lapsuusajoista. Ihanaa on puhua hänen kanssaan kaikesta mahdollisesta, mutta keskustelut ovat myös lisänneet ahdistustani. Välillä tuntuu, että kaikki mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, on mennyt pahemman kerran pieleen. Parhaani olen kuitenkin yrittänyt.

Elämä tuntuu jotenkin hirvittävän raskaalta, ihanasta kesästä huolimatta. Olen kärsinyt jonkun aikaa oudoista päänsäryistä ja mieleeni onkin palannut lapsettomuushoitojen aikana otettu verikoetulos, joka jo silloin oli koholla ja se siis voi viitata kasvaimeen päässä. Entä jos minulla onkin sellainen? Voisiko se viedä ajatukseni koko ajan tällaisiin synkkiin mietintöihin ja menneisyyteen? En tiedä. Enkä ehkä haluakaan tietää.

Vettä on nyt satanut kaksi päivää putkeen. Lämpömittari näyttää 13 astetta, hui miten kylmä. Mutta kesä ja loma jatkuu edelleen. Aamulla kävimme tukipoikien, neitin ja koiran kanssa pitkällä lenkillä vesisateesta huolimatta ja " Viirua ja Pesosta " lainatakseni täytyy todeta, että " Olipa hyvä ajatus lähteä ulos. Liikkuminen tuntui mukavalta sen sijaan että olisin jäänyt sisälle istumaan ja miettimään harmejani. Enkä edes ennen pitkää muistanut, mikä minua oli alkujaan harmittanut :) "

Mukavaa sateista viikkoa kamut!