Päivät ja viikot kuluivat hiljalleen. Aloin pikkuhiljaa elää taas omaakin elämääni. Pelkäsin jokaista puhelinsoittoa. Pelkäsin huonoja uutisia. Silti pystyin jo myös hengittämään, vaikka tiesin poikani käyttävän ainakin Subutexia kokoajan, siitä kun ei niin vain eroon pääsekään. Palasin rakkaan harrastukseni pariin. Sain Lantista luottoystävän.

Heinäkuun alussa lähdin poikani mukaan päihdeklinikalle aloittamaan korvaushoitoa. Tukihenkilönä siis. Kävimme siellä neljänä peräkkäisenä päivänä klo 8-12. Osallistuin ensimmäiseen lääkäripalaveriin. Suuri virhe. En olisi halunnut kuulla sitäkään kaikkea. Olin kuitenkin reipas :) Istuin aulassa " huumehörhöjen " kanssa heidän odotellessa päivän lääkeannostaan. Huumehörhöjen, joihin ikävä kyllä oma rakas esikoisenikin nyt kuului. Poikani oli äärettömän reipas myöskin. Saimme käydä kahvilla läheisellä huoltoasemalla ja tunnin välein palasimme klinikalle. Kaikki meni hyvin.

Lapseni jatkoi korvaushoidossa paikallisessa terveyskeskuksessa hakien joka aamu subutexin korvauslääkkeen. Käytin häntä siellä aina vapaalla ollessani. Viikonloput suunnittelin niin, että niihin kuului aina käynti terveyskeskuksessa. Aina. Joka ikinen viikonloppu.

Kesä kului, terapiat olivat tauolla ja vertaistukiryhmäkin toimi vain harvakseltaan. Kaikki meni suht.hyvin, muutamaa ikävää puhelinsoittoa lukuunottamatta. Syksyn mittaan aloin nähdä pojassani pelottavia ja liiankin tuttuja merkkejä. En koskaan kysynyt häneltä mitään, en yksinkertaisesti halunnut kuulla. Olin varma huumeidenkäytön jatkumisesta. Korvaushoidon ohella. Pelkäsin pahinta, mutta yritin elää ilman jatkuvaa huolta ja surua. Sain vahvistuksia ajatuksilleni ja peloilleni ystäviltäni. Pelkäsin, mutten halunnut puhua asiasta oikeastaan kenenkään kanssa. En edes esikoiseni.

Joulukuussa poikani kertoi saaneensa lähetteen huumevieroitukseen/ kuntoutukseen Keiteleelle. Emme juuri puhuneet aiheesta. Olin varma ettei poikani sinne lähde ja jossain sisimmässäni jopa toivoin ettei hän lähtisi. Kuulostaa kamalalta. Mutta olin oppinut jotenkin elämään ajatuksen kanssa, että lapseni on narkomaani ja kuitenkin hän pärjäsi ihan hyvin elämässään silläkin hetkellä. Pelkäsin, että huumevieroitus menisi pahasti pieleen ja pettymys vain lisäisi lapseni huumeidenkäyttöä. Ajattelin, että elämä olisi ehkä parempikin näin, ilman uusia pettymyksiä.

Joulu vietettiin niinkuin aina ennenkin, kotona syöden ja yhdessäolosta nauttien <3

Tammikuun alussa uskalsin ensimmäistä kertaa kysyä esikoiseltani meinaako hän lähteä Keiteleelle. Vastaus oli epämääräinen olankohautus ja jotain muminaa, " pitää nyt kattoo ". Olin jotenkin helpottunut. Vaikka se kamalalta kuulostaakin.

Tammikuun 6.päivä hän kuitenkin soitti ja sanoi lähtevänsä seuraavana aamuna. Kävimme yhdessä kaupassa, lupasin ottaa kissan meille hoitoon. Valvoin seuraavan yön. Töistä päästyäni soitin hänelle ja hän ilmoitti olevansa perillä. Pakkasin ison kasan siivoustarvikkeita autoon ja lähdin hänen asunnolleen. Siivosin koko kämpän lattiasta kattoon. Välillä itkin lohduttomasti, välillä lauloin musiikin tahdissa, välillä olin ihan hiljaa. Otin kissan matkaani ja suljin oven. Mietin autolle kävellessäni, että ompahan nyt edes siisti koti, kun poikani parin päivän sisällä jättää kuntoutuksen kesken...