...Ikkunas alla leikkivän leikkejään. Mä siihen paikalleni ikkunaan jään. Siihen ikkunaan jään.

Tämän raskaan alkuvuoden aikana olen yhä useammin huomannut miettiväni poikieni lapsuusaikaa. Niitä ihania aikoja, kun vietimme lomia mökillä, pyöräilimme yhdessä, pelasimme jalkapalloa läheiselle kentällä ja teimme kaikkea mahdollista mukavaa. Mietin usein miten ihanilta ja onnellisilta he vaikuttivat, kun he viilettivät alakoululaisina fillareillaan tukat tuulessa hulmuten. Ilman huolen häivää. Muistan miten pelkäsin, kun reviiri alkoi laajeta ja kotona heitä näkyi aina vaan harvemmin. Kaverit olivat tärkeitä ja liikkuvaiset pojat lähes aina menossa. Muistan, kun monesti seisoin kotimme ikkunassa ja katselin, kun he juoksivat pihalla kavereidensa kanssa. Välillä koko porukka piipahti sisällä juomassa ja aika usein kaverit istuivat myös ruokapöytäämme. Muistan, miten ihanalta elämä tuntui ja miten kovasti poikiani rakastin.

Tänään rakastan heitä ihan yhtä paljon. Tänään myös pelkään tuhat kertaa enemmän. Tänään he ovat jo aikuisia, enkä pysty suojelemaan heitä maailman kauheuksilta. Haluaisin heidän lapsuusaikansa takaisin. Haluaisin puhaltaa polveen, johon on tullut asfaltti-ihottumaa. Haluaisin lohduttaa, kun rakkaalta Spiderman lelulta on irronnut jalka. Haluaisin nostaa heidät syliini, pyyhkiä heidän kyyneleensä ja halata lujaa. Tänään voin edelleen halata ja pyyhkiä kyyneleet. Muuta en voi tehdä. En osaa, vaikka haluaisinkin.

Olen yrittänyt elää normaalia elämää näiden huolien keskellä. Silti huomaan miettiväni tilannettamme lähes koko ajan. En saa ajatuksiltani rauhaa. Ne piinaavat minua päivällä ja yöllä. Osaan aika hyvin peittää pahimman ahdistukseni, luulen ettei kukaan tiedä miten syvällä oikeasti rämmin. En tiedä onko se hyvä taito, mutta ehkä se auttaa minua jaksamaan päivästä toiseen. Välillä tulee hirveä tarve puhua asioista, välillä tahdon olla puhumatta ja päivitellä vaikka säätä.

Eilen illalla mentiin taas niin syvissä vesissä, ettei löydy edes sanoja kuvaamaan sitä oloa. Ahdistus tästä elämästä oli jotain ihan järkyttävää ja sama fiilis tuntuu jatkuvan edelleen. Mä olen ihan hirveän pettynyt ja väsynyt tähän paskaan. Ei varmaan tullut kenellekään yllätyksenä. Tuntuu, ettei elämässä voi enää koskaan olla mitään kivaa ja odottamisen arvoista. Vain tätä samassa suossa tarpomista ja samojen huolien kanssa painimista. Ja varmasti niitäkin uusia huolia on jo nurkan takana. Illalla ajattelin, että nyt tarvitsen tähän olooni oikeasti jotain apua, ihan mitä tahansa, mutta näin en jaksa jatkaa. Mutta mitä? Mikä tähän auttaa? En yksinkertaisesti tiedä mitään keinoa. Tänään edessä on taas raskas puhelinsoitto, mutta toivon sen olevan myös itselleni hyväksi.

Alkuviikko meillä menikin neitin oksennustaudin parissa, tuli hetkellisesti muuta ajateltavaa. Jipii. Huomenna olisi oma magneettikuvaus, jos nyt en ala tänään itse oksentamaan. Ulkona paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta. Sekään ei piristä mieltäni yhtään. Vittu mikä elämä :(