Siitä kamalasta päivästä on nyt kulunut aikaa 24 päivää. Siis kolme viikkoa, kolme päivää, yhdeksän tuntia ja 30 minuuttia. Silloin tämä helvetti alkoi.

En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Monta kertaa olen istunut tähän koneen eteen, mutta tämä on liian vaikea aihe. Tämä tuntuu liian raskaalta. Tämä ei tunnu minun elämältä.

Kaikki on kuitenkin mennyt yllättävän hyvin. Poikani laskee näppärästi kaikki syömänsä hiilihydraatit ja siihen tarvittavan insuliinin määrän. Sokeriarvot ovat vielä aika korkeita, mutta kuitenkin ihan kohtuullisissa lukemissa. Sairaalassa olemme käyneet kotiutumisen jälkeen jo kolmesti ; Ravitsemusterapeutilla, silmäpolilla ja diabeteslääkärin vastaanotolla. Uusia aikoja on odottamassa jo kolme. Ensimmäiset insuliinit on haettu apteekista. Lapseni tietokonepöytä lainehtii verensokerimittarin liuskoista, kynän neuloista, muistiinpanoista. Tämä ei voi olla meidän elämää. Ei meille pitänyt käydä näin.

Niin, kaikki on siis sujunut yllättävän hyvin, mutta silti sydäntä raastaa järjetön kipu. Kyyneleet valuvat pitkin poskia jokaisena iltana, kun makaan yksin sängylläni ja mietin, että taas jaksoin yhden päivän esittää reipasta, taas selvisin yhdestä päivästä. Pelkään kokoajan. Pelkään, että jotain menee pahasti pieleen. Pelkään, että lapseni menettää elämänhalunsa. Pelkään, että hän jää yksin, että kaverit hylkäävät hänet. Hän on ollut paljon kotona. Päiviä, käymättä missään. Vain ollut. Yksin. Se repii sydämeni riekaleiksi. Sen mitä siitä on enää jäljellä. Hän on minun lapseni. Halusin ja lupasin suojella häntä kaikelta pahalta. Sitä lupausta en pystynyt pitämään. Kysyn häneltä usein, onko kaikki ok? Hän vastaa aina, että on. Hänen silmänsä kertovat kuitenkin jotain muuta. Se suru, tuska ja pelko hänen katseessaan saa palan nousemaan kurkkuuni. Yritän olla vahva. Yritän olla tukena. Yritän olla kaikkea mitä hän tarvitsee. Pelkään, ettei yrittäminen pelkästään riitä.

Olen ollut "kirjeenvaihdossa" paikallislehtemme yleisönosastopalstalla terveyskeskuksen ylilääkärin kanssa. Viimeisen kirjoitukseni jälkeen sain puhelun vanhalta ystävältäni, jonka kanssa olemme pitäneet yhteyttä enää todella harvoin. Hänellä on diabetes. Puhuimme pitkään, itkin välillä ja välillä nauroin vedet silmissä. Oli niin ihanaa jutella kunnolla ihmisen kanssa, joka tiesi mistä puhui. Mutta myös pelottavaa. Kuulin monta "läheltä piti" - tilannetta hänen elämästään ja en käsitä miten tämän huolen kanssa pystyy elämään?!?

En halua näyttää lapselleni sitä miten ahdistunut ja peloissani olen. Luulen, että hänkin jaksaa paremmin, kun luulee minunkin voivan hyvin. Toki hän tietää huoleni ja vastailee tyhmiinkin kysymyksiini yhä uudestaan ja uudestaan, mutta pelkoani hän ei tiedä. Eikä sitä kai tiedä kukaan muukaan. Tuntuu, että olen ihan yksin, vaikka toki ympärilläni on paljon läheisiä, jotka välittävät ja huolehtivat ja ovat tukenani, mutta silti tämä tuntuu niin raskaalta.

Mitäkö meille siis kuuluu? Kukaan ei halua vastausta siihen kysymykseen.

Kiitos teille kaikille tuestanne, en edelleenkään pysty lukemaan kommenttejanne itkemättä <3