Tämä on ollut yllättävän raskas viikko, mutta aloitetaan ensin niillä mukavilla asioilla. Sunnuntaina meillä taas juhlitaan, nuorempi poikani täyttää vihdoinkin sen kauan odotetun 15 vuotta :) Mopokoulu on hyvässä vauhdissa, tällä viikolla hän sai kirjalliset läpi lähes heittämällä ja ensi viikolla, jos kaikki menee hyvin, hän pääsee liikkeelle mopolla.

Eilen pääsin myös vihdoinkin tapaamaan iki-ihanaa peikkotyttöä. Voih, hän sulatti sydämeni täysin <3

Ja siskoni perheeseen syntyi muutama päivä sitten 3 ihanaa kissanpentua, niitä on pakko päästä lähiaikoina katsomaan :)

Ja sain myös isältäni lainaksi pyörän, ihanaa!!! Kirpputorilta löytyi edullinen turvaistuin neitille ja ollaan me jo käyty pienellä ajelulla. Vain kerran tyttö tokaisi siellä penkillään, että " Minä kävelen välillä." Heh!

Mutta sitten niihin ikävimpiin asioihin...Olen miettinyt taas paljon omaa ja vähän muidenkin elämää. Positiivista tässä kai on se, että minä olen ruennut ajattelemaan :)

Meidän elämä on nyt jotenkin asettunut uomiinsa. Tai ainakin pitäisi olla. Kauhukseni olen huomannut, että mikään asia ei ole niinkuin pitäisi. Mieheni kanssa olemme kuin kaksi toisillemme vierasta ihmistä. Olemme vanhemmat lapsellemme, muuta yhteistä ei taida enää jäljellä ollakkaan. Välillä jopa mietin, että haluan pois täältä nykyiseltä paikkakunnalta, jossa siis olen asunut koko ikäni. En tiedä toteutanko sitä "haavetta"koskaan ja millaisella kokoonpanolla sen tekisin, mutta sellainenkin ajatus päässäni pyörii.

Meillä on aina ollut meneillään joku "vaihe", jonka turvin on menty eteenpäin. Nyt sellaista vaihetta ei ole. Emme keksi enää mitään sanomista toisillemme. Emme yhtään mitään. Tai minä haluaisin puhua, mutta en jaksa enää tehdä sitä yksin. Puhumattomuus ja hiljaisuus on pahinta mitä tiedän. Puhumattomuus repii kaiken hajalle. Alan olla tosi väsynyt.

Eilen juttelin pitkään ystäväni kanssa puhelimessa. Puhuimme vain minun elämästäni. Itkimme molemmat. Olen itkenyt usein tällä viikolla. Välillä perunoita kuoriessa, välillä yöllä tyynyäni rutistaessa, muiden nukkuessa. Autolla yksin ajaminen, musiikin kovalla kuunteleminen on ehdottomasti paras konsti tuuletta päätä.

Tänä aamuna toinen ystäväni soitti itkien. Kyyneleet valuivat myös omille poskilleni. Ymmärrän liiankin hyvin hänen tuskansa. Kumpa osaisin auttaa ja sanoa hänelle edes jotain helpottavaa. Mutta tiedän, ettei sanoja ole, tuon tuskan kanssa on vaan elettävä ja toivottava ja rukoiltava, että tilanne vielä muuttuu. Tuntui hyvältä, että hän soitti juuri minulle. Minä olen siis hänelle tärkeä, niinkuin hänkin on minulle. Voimia lähetän...

Tänä päivänä, ihan äskettäin, sain kuulla, että naapurin vanha ukki on siirtynyt taivaan kotiin :( Tästä ukista tuli läheinen myös minulle. Kävin usein häntä "hoitamassa"; Tarkistamassa ja vaihtamassa happipulloa, käyttämässä vessa-asioilla, antamassa päiväteetä ja pientä välipalaa ja suurimpana asiana tietysti pitämässä hänelle seuraa. Hän ilahtui aina suuresti vierailustani ja ihasteli neitiä, joka usein oli mukanani. Juttelimme paljon elämästä. Ja kuolemasta.

Tapasin hänet viimeksi viikko sitten, ennen kuin hän lähti kuntoutusjaksolle, josta ei enää palannutkaan kotiin. Kun astuin hänen huoneeseensa, hänen sänkynsä viereen, hänen ilmeensä kirjastui ja hän sanoi helpottuneella äänellä :" Sinä olet minun pelastava enkelini!"

Nyt hän on poissa. Enkelten kodissa. Kenties yhtenä enkelinä itsekin.

Ulkona sataa. Myös taivas itkee.