Usein olen miettinyt ja kirjoittanutkin täällä, miten asiat poikieni isän kanssa ovat menneet. Muistan lukuisat kerrat, miten hän on lupauksistaan huolimatta pettänyt poikiemme luottamuksen. Muistan ne lapsen surulliset silmät, kun kauan odotettu isän lupaama asia ei olekaan toteutunut. Muistan miten monet kyyneleet olen poikien poskilta pyyhkinyt heidän petyttyä omaan isäänsä. Nyt kun pojat ovat aikuisia, en enää kuule jokaisesta kohdatusta pettymyksestä. Mutta ne jotka tulevat myös minun tietooni, tuntuvat edelleenkin pahalta. Niin minusta, kuin pojistakin. Muistan varmasti loppu elämäni sen päivän melkein 7 vuotta sitten, kun valmistauduimme esikoisen rippijuhliin. Sain kuulla jotain järkyttävää. Jotain mitä poikiemme isä oli esikoisellemme sanonut. Ne sanat rikkoivat välimme vuosiksi. Ne sanat kaikuvat vieläkin korvissani. En myöskään unohda viime puheluamme. Siitä taitaa olla jo pari kuukautta aikaa. Hän loukkasi minua sanoillaan, mutta enemmän minua satuttaa se, että hän loukkasi jälleen kerran myös rakasta lastamme. Esikoistamme. En ole viitsinyt edes ottaa häneen sen koommin mitään yhteyttä. Enkä tiedä milloin sen aika taas koittaa. Olen toki hänelle myös kiitollinen monesta asiasta. Monista viisaista sanoista. Lämpimistä halauksista kriisien keskellä. Monista poskeltani pyyhityistä kyyneleistä. Siitä, että hän on ollut tukenani elämäni pahimmilla hetkillä. Siitä, että hän on olemassa.

Jouluna sain kokea vastaavanlaisia pettymyksen tunteita myös erästä toista isää kohtaan. Näin minulle rakkaan ihmisen silmissä kyyneleet. Pelon, surun ja pettymyksen. Ja huolen. Huolen omasta isästään, vaikka eikös vanhempien tehtävä ole huolehtia lapsistaan, eikä päinvastoin? Tämä minulle rakas ihminen on siskoni tyttö. Aikuinen jo hänkin ja kahden ihanan lapsen äiti. Hän teki kaikkensa, että hänen isänsä olisi tullut tapaamaan häntä ja lapsenlapsiaan, jotka asuvat satojen kilometrien päässä ja olivat täällä joulun vietossa. Yrityksistä huolimatta isä ei tullut. Ja pettymys oli valtavan suuri :(

Myös vanhimman siskoni tytön isä on usein saanut verenpaineeni nousemaan. En voi käsittää sitä, miten nämä jotkut aikuiset ihmiset kohtelevat omia lapsiaan. Omia rakkaimpiaan. Elämänsä tärkeimpiä ihmisiä.

Tarkoitukseni ei ole mitenkään yleistää tai väittää, että kaikki isät toimisivat näin. Varmasti on niitäkin isiä, jotka tekevät ja toimivat oikein ja taas niitä äitejä, jotka myös tuottavat pettymyksiä lapsilleen, Tuntuu vaan, että meidän lähipiiriin on pesiytynyt useita tämmöisiä isiä, joten oli pakko vähän purnata näin vuoden viimeisinä päivinä!