Lapseni konfirmatiopäivä. Tätä päivää tuli  valmisteltua kauan. Suunniteltua, siivottua, leivottua. Mietittyä vaatteita, tarjoiluja, vieraita, kutsukortteja. Ja nyt se päivä on ohi.
Aamulla nousin viideltä ylös, yön olin nukkunut tosi huonosti, miettien koko lapseni elämän lähes 15 vuotta taaksepäin. Aloin koristelemaan voileipäkakkuja. Laittelin kahvikuppeja ja tarjottavia. Kävin hakemassa siskoni tekemän täytekakun ja salaatin. Imuroin. Pyyhin vielä kerran pöydiltä pölyjä ja muruja. Mieheni vei lapseni kirkkoon jo etukäteen, me jäimme pukeutumaan. Tuli kiire, tietenkin. Siskoni soitti istumapaikoista, olivat jo kirkossa ja me tietenkin vielä kotona. Mutta paikalle ehdittiin ennen tilaisuuden alkua.
Tilaisuus oli kaunis, eipä siltä muuta voinut odottaakaan. Kurkkua kuristi ja kyyneleet tulvivat silmiini. Ilon kyyneleet. Kävin myös ehtoollisella, en edes muista milloin olisin viimeksi käynyt. Pelotti mennä, koska minulla oli jo valmiiksi huono-olo, pelkäsin oksentavani, mutta menin silti, jotenkin se minusta kuului tähän hetkeen. Selvisin kunnialla. Kirkossa raikui " Taivaan isän sylissä, jokainen saa levätä", kyyneleet valuivat jo vuolaana virtana.

Kotona odotti jo osa juhlavieraista. Lähes 90- vuotias ukkini istui sohvalla, hän ei jaksanut enää lähteä kirkkoon, mutta halusi kuitenkin tulla juhliimme. Halasimme, taas kyyneleet kohosivat silmiini. Vieraita oli paljon, juhlat sujuivat hyvin ja tarjottavat kelpasivat. Ihana auringonpaiste ja hymy lapseni kasvoilla. Voiko onnellisempaa hetkeä edes olla? En tiedä. Onneksi saan kokea tämän saman vielä nuoremman poikani kohdalla ja mikäli kaikki menee hyvin, myös pikkuiseni kohdalla.

Viime viikkoinen järkytykseni, pettymykseni ja vihani lastani kohtaan tehdystä vääryydestä kalvaa edelleen mieltäni. En pysty ajattelemaankaan asiaa ilman, että suuri pala nousee kurkkuuni ja itku on liiankin tuttua. Mutta, huomaan että lapseni on jo pystynyt antamaan nämä vääryydet anteeksi. Hän on kohdannut tämän asian todella hyvin, hän on puhunut asian selväksi häntä loukanneen läheisen kanssa. Hän on paljon vahvempi kuin olisin ikinä uskonut, hän on paljon vahvempi kuin minä. Ja paljon viisaampi. Tähänhän me lapsiamme opetamme, antamaan anteeksi. Itse en ehkä koskaan siihen täysin pysty, mutta lupaan yrittää parhaani. Ehkä minä joskus selviän tästäkin.

Koko päivän, aamusta iltaan mielessäni soi sama kappale, jota ääneen hyräilin lähes 15-vuotta sitten sairaalan synnytysosastolla...

               "Jo poika kiskoo pojan unta vuoteessaan,

                ennen kuin loppuun iltasadun saan.

                Mä istun hetken ja mietin maailmaa
               
                ihmisen poikaa se odottaa.

                Voi kuinka kaunis poika onkaan tosiaan,

                ei muuhun pysty hän kuin uutta oppimaan.

                Hän siinä kylkeänsä kääntää, miehekkäästi ääntää,

                hän matkaa taittaa linnunradallaan ja nukkuu vaan.

               
Voi kunpa matkas onneksi koituis
                vihaa katkeruutta et tuntis joutavaa,
                voi kun oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan,
                kunpa oppisit ajattelemaan.


                Niin poika kiskoo pojan unta sikeää,

                kehtolaulu kesken taas kerran jää.

                Liukenee yöhön murheet aikuisen, ihmisen poikaa kun katselen.

                Voi kuinka kaikkivaltias näin olla voit,

                me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit.

                Siinä tuhiset ja puhkut pelkkää voimaa uhkuen,

                silmänurkkiini kuivuu kyyneleet, sä matkaa teet...

             
   Voi kunpa matkas onneksi koituis
                vihaa, katkeruutta et tuntis joutavaa,
                voi kun oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan,
                kunpa oppisit ajattelemaan.
"

                                           - YÖ -