PP12 joka siis samalla kp1.Näin tämä meni viimeksikin,Ihan samaa rataa.Eilen olin "ihan normaali",ihmettelin,ettei koko homma edes tuntunut pahalta.Eikä se tunnu niin pahalta nytkään,mitä voisi luulla.Ei itketä,harmittaa toki,mutta liiankin "hyvä"olo.Kai sitä ei ole sit oikein sisäistänyt itselleenkään,että tämä nyt tosiaan oli tässä.Vai oliko?Voi hitto,kun mun pää alkaa miettiä kuitenkin,että ehkä vielä kerran...Miksi tässä päätöksessä on niin pirun vaikea pysyä?Mä en oikeesti jaksa tätä kaikkea uudestaan,mutta silti mun mieli jo seikkailee seuraavassa hoidossa,argh!!! Yritän selittää itselleni,että yksi hoito meille vielä annettaisiin julkisella,miksi sitä oljenkortta emme käyttäisi?Jääkö se sitten harmittamaan,jos emme tee tätä vielä kerran? Yksityiselle emme kuitenkaan enää lähde,se olisi sitten se viimeinen hoito.VOI ITKUJEN ITKU,miksi mun pää ei pysy sovituissa suunnitelmissa???

Pelottaa ja valmiiksi,JOS vielä kerran yritämme,mutta mitä me siinäkään menetämme???No mun järki siinä lähtee!!!Mut onko sekään kovin suuri menetys?Taitaa se olla jo vähisssä muutenkin.Tänään soitan polille,ehkä sieltä jo sanotaan,ettei meidän enää kannata yrittää.Ehkä he tekevät päätöksen meidän puolesta.

Miksi minuun ei oikeasti satu enää tämän kovempaa? Siksikö,kun vielä jossain kaukaisuudessa häämöttää se yksi mahdollisuus?Mahdollisuus mihin?Uuteen pettymykseen?Uuteen suruun ja tuskaan?En sunnuntaina,pp10,olisi edes voinut kuvitella,että nyt jo voin hengittää normaalisti.Se sunnuntai oli kamalaakin kamalampi päivä.Tärisin,kuin horkassa.Jalat eivät kantaneet.Suuta kuivasi.En voinut syödä,en juoda,nieleminen ei onnistunut.En saanut sanaa suustani.Makasin vaan sängyssä kyynelien kanssa.koko elämä tuntui olevan ohi.

Radio oli päällä,sieltä kuului Mamban "tiedän kyllä miltä sinusta tuntuu,et halua sanoa sanaakaan,minulle, kun murjotat vaan ja odotat,että menisin pois...Mutta olen tässä jos etsit ymmärrystä,olen tässä jos etsit olkapäätä.Tässä olen.Pyyhi kyyneleet." Silloin suljin radion.Kukaan ei voi tietää miltä minusta silloin tuntui.Edes radiolla ei ollut oikeutta väittää sellaista.Vaivuin vielä suurempaan synkkyyteen.En uskonut koskaan nousevani.Päätin jäädä sairaslomalle.Pitkälle.En kestäisi yhtään iloista tenavaa ympärilläni.En kestänyt elämää.Kaikki oli ohi.Tuntui,kuin koko elämäni vilisisi ohi silmieni edessä,enkä voinut pysäyttää sitä.Se oli kamala tunne.

Nyt se tunne on poistunut.En jäänyt sairaslomalle.Hymyillen otin eilen aamulla vastaan "työmaani",ne pienet ihanat auringonpaisteeni.Teimme pihalla ihania vesi keittoja.Etsimme merkkejä hitaasti etenevästä kevään tulosta.Nauroin ääneen,kun oma kohta 14-vuotias huikkasi ovelta mopokypärä kädessä,"äiti mä meen nyt,mut en aja itse,sitähän sä höpsö kuitenkin mietit" Eipä ollut käynyt mielessäkään,että joku mopo odottaisi nurkan takana ja lapseni sitä ajaisi.Mutta ihanaa oli huomata lapsen välittäminen.Äidin rauhoittelu.Ei minulta ole viety kaikkea.Minulla on omat maailman tärkeimmät aarteeni.Vaikka se minun ja mieheni yhteinen aarre puuttuukin,silti me olemme perhe.En halua ikinä luopua perheestäni.

Nyt minulla on aikaa taas kysyä kavereideni kuulumisia.Tänään soitan myös mummolleni,pitkästä aikaa.Minä haluan elää.Minä selviän tästä.Minun on pakko ja nyt minulla on myös halua selvitä.En tiedä vielä päätöstäni hoitojen jatkamisesta,mutta sen päätöksen aika ei ole nyt.Nyt on aika elää.