Kädet tärisee. Henki ei kulje. Sydän jyskyttää kovempaa kuin koskaan ennen. Kyyneleet valuvat pitkin poskia. Ihan kokoajan. Nielaseminen ei onnistu, aivan kuin kurkussa olisi jokin este. Pää tuntuu jotenkin raskaalta. Tekisi mieli huutaa ääneen. Miten näin voi edes tapahtua? Mikä tämän kaiken tarkoitus on? Voisiko joku kertoa minulle, että MIKSI?

Näin tunnen minä. En voi edes kuvitella ystäväni ja hänen miehensä surua. Sen ajatteleminenkin tuottaa niin suunnattoman suurta tuskaa. Heitä on kohdannut maailman suurin suru. Heidän pieni 1- vuotias satuprinsessansa on siirtynyt aivan yllättäin taivaanlapseksi. Maailman kauneimmaksi enkeliksi.

Tämä ei saa olla totta. Näin ei voi käydä kenellekään. Tämä on liian julmaa. Voi kumpa tämä olisi vain pahaa unta. Mutta ei se ole. Tämä on todellisuus. Tämän kanssa on elettävä koko loppu elämä. Mutta miten? Miten tällaisen surun kanssa voi elää? Miten ikävä, joka raastaa jokaista solua, muka joskus helpottaa? Voi miksi, miksi elämä on näin julmaa???

En voi kuin rukoilla ystäväni perheelle paljon voimia. Kuulostaa niin kliseeltä. "Koittakaa jaksaa". Ei tällaisessa surussa voi jaksaa. Ja silti aika vaan kuluu eteenpäin. Tämä on niin väärin.


         " Maankorvessa kulkevi lapsosen tie,

           hänt´ ihana enkeli kotihin vie.

           Niin pitkä on matka, ei kotia näy.

           Vaan ihana enkeli vierellä käy.


           On pimeä korpi ja kivinen tie.

           Ja usein se käytävä liukaskin lie.

           Niin helposti lapsonen langeta vois,

           jos käsi ei enkelin kädessä ois.


           Maankorvessa kulkevi lapsosen tie.

           Hänt´ihana enkeli kotihin vie.

          Oi laps´ethän milloinkaan ottaa sä vois

          sun kättäsi enkelin kädestä pois."


Toivottavasti sinulla pieni enkelityttö on nyt hyvä olla. Jälkeesi jäi aivan suunnaton suru ja ikävä.