Ulkona sataa vettä. Ihana ropina peltikattoon. Nuorempi poikani vielä nukkuu, hän yöpyi teltassa kaverinsa kanssa, mutta raahautuivat sisälle aamuhämärissä, koska teltassa oli kylmä. Vanhempi poikani "laittautuu" vessassa. Kuuluu hiuslakan suhinaa ja deodorantin suihketta. Kohta kuuluu skootterin pärinää. Pikku neiti nukkuu vaunuissaan päiväunia. Hoitopojat nukkuvat myös ja heistä vanhin, joka ei enää nuku, lukee sohvalla ääneen Aku Ankkoja, heh :) Hetki aikaa kirjoittaa omia ajatuksiani...

Olen vuosien mittaan miettinyt paljon raskaaksi tulemista, yllättäin. Olihan meidän neiti useiden vaikeiden vuosien ja hoitojen tulos. Ihmettelen miten kukaan edes pystyy raskautumaan luonnollisesti, on se vaan niin monimutkainen prosessi. No, nyt ihmettelen vielä enemmän miten siihen kukaan pystyy, ainakin meillä, siis jos kuvitellaan että se edes olisi mahdollista luonnollisesti, niin meillä ei koskaan olisi siihen oikeasti mahdollisuutta. Kuulostipas vaikealta. Siis jos perheessä on vauva/taaperto, kaksi murrosikäistä poikaa, mies vuorotöissä ja minä, joka haluan rueta nukkumaan aina illalla neidin kanssa yhtäaikaa, niin siinäpä ei paljon auta ovulaation tunteminen, kun koskaan ei silloin ole mahdollista hypätä vällyjen väliin ;) No joo, tämä asia nyt ei oikeastaan liity mihinkään, ihmettelen vaan miten ihmeessä tähän maailmaan pystyy syntymään yhtään vauvaa ilman lapsettomuushoitoja :)

Minuahan on "vaivannut" vauvakuume oikeastaan synnytyssalista lähtien,kyllä, huolimatta kamalan kivuliaasta synnytyksestä, "masennus jaksosta", kun neiti oli ihan pikkuinen, iltarääkymisistä, rintaraivareista, ruokien kanssa tappelusta, korvatulehduksista, valvotuista öistä, kaikesta siitä mitä tähän lähes vuoteen on mahtunutkaan. Mutta nyt olen miettinyt paljon elämääni ja yllätyksekseni huomasin, ettei minulla olekaan enää vauvakuumetta. Vaikka nythän sen kai kuuluisi vasta iskeä, neiti kun on jo niin iso ja iloinen veijari, syö hyvin ja nukkuukin hyvin ainakin yleensä. Mutta ei, vauvakuumetta ei enää ole. Minä olen tyytyväinen elämääni näin, kolmen ihanan lapseni kanssa. En siis usko, että enää yritämme saada lisää lapsia, minulla on nyt hyvä olla. Huurukeijujen tulevaisuus jää avoimeksi. Tältä minusta ainakin nyt tuntuu ja on tuntunut jo jonkin aikaa. Tähän olotilaan haluan jäädä.

Olen onnellinen kolmesta terveestä lapsestani. Pidän työstä erityislasten parissa ja mielestäni he ovat aivan mahtavia persoonia, niin aitoja, avoimia, välittömiä ja rakastettavia. Silti heidän kanssaan elämä on ihan toisenlaista. Nostan hattua heidän vanhemmilleen, he eivät pääse helpolla, vaikka rakastavatkin tietysti lapsiaan ehdoitta. Mutta tämä nyt ei taas mitenkään liittynyt minun kadonneeseen vauvakuumeeseeni, kunhan vaan pohdin "ajatuksiani ääneen" :)

Meidän huono-onnemme kisujen kanssa jatkuu :( Kaksi päivää sitten karkasi meidän reilu pari vuotias Minni kissa, eikä siitä ole sen jälkeen yhtään havaintoa. Minni otettiin meille puolitoista vuotta sitten löytöeläinkodista, se oli aivan hurjan arka ja sitä se on edelleenkin. Nykyään se antaa jopa silittää itseään, siis meidän perheenjäsenten, mutta ainoastaan mieheni on saanut pitää sitä sylissään. Nyt se reppana harhailee jossain tuolla julmassa maailmassa, yksin :( Tilanne näyttää pahalta, koska Minni ei ole ikinä ennen ollut muualla ulkona, kuin pari kertaa omalla pihallamme ja arkuutensa vuoksi se ei tule kenenkään luokse kutsumalla, eikä kyllä muutenkaan. Se pelkää kuollakseen kaikkea hurisevaa ; Ruohonleikkuria, moottorisahaa, autojen ääntä...Ei hyvältä näytä :(

Mutta nyt työt kutsuu...