Jotenkin pää vaatii kirjoittamaan, vaikka mitään järkevää siellä ei kai liikukaan. Kamala flunssa vienyt viimeisetkin järjen rippeet, mutta näillä mennään.

Mä en oikein ole vieläkään käsittänyt täysin sitä asiaa, että olen oikeasti raskaana. Usein huomaan miettiväni, että nyt hoidosta on pari kuukautta, seuraava mahdollisuus vielä saadaan ennen kesätaukoa, ehkä toukokuussa. Kuvittelen odottavani vain uuden hoidon alkua ja ihan säikähdän ajatusta, että kesällä tämä maailman suurin ihme on jo aika lähellä syliäni ( siis JOS kaikki menee hyvin). Mietin ajatuksissani eri vitamiinien vaikutusta ja sitä milloin ne kannattaisi aloittaa. Outoa, tämähän joka tapauksessa oli viimeinen hoitomme, niin miksi mun pää vaan miettii uusia hoitokuvioita? Kai tämä polku on tosiaan ollut niin kivinen ja synkkä, ettei ihan heti mene jakeluun, että tämä päättyikin näin

Eräälle todella läheiselle ystävälleni on tapahtunut hurjan paljon viimeisen puolentoista kuukauden aikana. Niin hyviä, kuin huonojakin asioita. Haluaisin olla nyt hurjasti hänen tukenaan, mutta siinä on monta mutkaa matkassa. Vaikka siis toki hänen tukenaan olenkin, mutta haluaisin tehdä vielä paljon enemmän, kuin mihin nyt pystyn. Mutta ehkäpä aika auttaa tässä tilanteessa ja asiat vaan jotenkin pikkuhiljaa loksahtaisivat kohdilleen. Näin toivon. Ja toivon, että voimme yhdessä iloita jossain vaiheessa näistä suurista muutoksista

Olen minä tosin tehnyt jo yhden konkreettisen hankinnan, ostin käytettynä kahdet äitiyshousut En minä niitä vielä tarvitse, vaikka maha jo yllättävän paljon "pömpöttääkin", mutta ne olivat niin hyvän malliset, että pakko oli ne saada. Niin ja ostinhan minä toki pähkinällekin 2 bodya ja "plyysihousut", en voinut vastustaa kiusausta, kun ne olivat -60% alennuksessa.

Kerran olen jo katsellut hoitovuosina ostamiani vauvanvaatteita. Niitä tuli alkuaikoina ostettua todella paljon, mutta ison osan ennätin jo antamaan pois, kun olin varma, että hoidot päättyvät huonosti. On ne vaan niin suloisia ja ihania, että onnenkyyneleet valuivat poskilleni, niitä hypistellessä. En malttaisi odottaa, että saan pukea niihin pienen nyyttini, meidän pienen ICSI- ihmeemme

Näin tämä mieli heittelee, välillä en edes ymmärrä olevani raskaana ja välillä jo kaipaan vauvaani niin suunnattomasti, että antaisin lähes mitä vaan, että oltaisiin jo kesässä. No kesään ei ole enää pitkä aika ( eipä! ) ja paljon kaikkea mukavaa puuhaa on tässä talven ja kevään aikana. Kovasti lähenee jo vanhimman muksuni konfirmaatio, se on maaliskuussa. Hui,miten aika on voinutkin rientää näin hurjalla vauhdilla. Vasta äskenhän imeskelin mehujäitä pahanolon kourissa häntä odottaessani ja nyt on edessä jo rippijuhlat Nuorempi poikani, meidän pikkuinen, on jo näyttänyt murkkuiän merkkejä ja edessä häämöttää yläaste, apua ja paniikki, voi kumpa kaikki menisi hyvin. Äidin huoli lapsistaan on aina niin suurta, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Vietimme hänen kanssaan mukavia päiviä alkuviikosta. Hän oli kovasti kipeänä ja mikäs sen ihanampaa, kuin pelailla, katsella leffoja ja turista mukavia äidin vieressä sohvalla. Rakastan lapsiani ihan äärettömän paljon Ja tuntuu oikeasti maailman suurimmalta onnelta, saada rakastaa vielä kolmattakin lastaan. Niinkuin rakastan pähkinääni jo nyt ja päivä päivältä vaan yhä enemmän. Pojat ovat edelleenkin suhtautuneet raskauteeni hyvin. Ei siitä joka päivä edes puhuta, mutta kovasti he minulle virnuilevat ja kiusoittelevat aina, kun aihe tulee esiin. Se on sitä heidän rakkauttaan ja välittämistään.

Tänä päivänä tunnen taas olevani maailman onnekkain ihminen. Toivon niin kovasti, että palstaystäväni saavat kokea oman onnensa. Rukoilen heidän puolestaan. Tänä päivänä en jaksa murehtia valvotuista öistä ja hermoja raastavasta flunssasta. Tänä päivänä rakastan ja syleilen koko maailmaa