Viikonloppua on taas vietetty monenlaisissa tunnelmissa. Päällimmäisenä tietysti aikamoisessa hulinassa, kun kaikki neljä tukilasta ovat vieraanamme. On ollut iloista puheen sorinaa, joulukuulumisien vaihtoa, vuoden vaihtumisen tunnelmia. Perjantaita vietimme kovassa pakkasessa, -26 asteessa, joten ulkoilut jäivät väliin siltä päivältä. Eilen sitten pakkanen lauhtui ja pääsimme pulkkamäkeen, sekä aamulla, että illalla. Mäessä tapasin erään vanhan kaverini ja hänen autistisen poikansa, jota olen myös hoitanut muutama vuosi sitten. Tulimme hyvin juttuun ja niin tulivat lapsetkin. Oli kiva jutella lasten leikkiessä keskenään. Mieheni piipahti puistossa koiran kanssa ja taas sain todeta, miten meidän parisuhde vaan ei ole normaali. Hän ei sanonut minulle sanaakaan, eikä oikeastaan kaverillenikaan. Jotenkin todella outoa. Ihan kuin olisin hänelle ilmaa. Jotenkin tunsin ihan myötähäpeää, kun hän ei jäänyt lainkaan juttulemaan minun ja kaverini kanssa, jonka siis miehenikin tuntee. Miten kukaan voi olla tuollainen, jotenkin tunteeton ja kylmä? Aina. Jouluna tunsin ihan samoin, niinkuin joka joulu. Vaikka joulu olikin ihana, niin aina tämä parisuhde asia painaa silloin mieltäni. Meillä ei oikeasti ole mieheni kanssa mitään yhteistä. Paitsi tietysti tuo maailman rakkain tyttö. Me emme koskaan tee mitään yhdessä, emme edes puhu juuri muuta kuin päivän pakolliset kuviot. Se vaan tuntuu niin väärältä. Ja aina kun tapaan jonkun tutun ihmisen, joka kysyy mitä minulle kuuluu, jonka kanssa puhumme kaikesta mahdollisesta, tunnen itseni kotona todella yksinäiseksi. Miksihän tämä on mennyt tämmöiseksi? Aina se ei vaivaa mieltä, oikeastaan vaan silloin kun olen tavannut jotain ystävääni / tuttavaani ja huomaan jopa hänen olevan kiinnostuneempi minun elämästäni, kuin oman mieheni. Tai mikä se nyt sitten minulle onkaan, lapseni isä, asuinkumppani?

Päänsärky on vaivannut myös koko viikonlopun. Sehän nyt ei sinänsä ole mitään uutta, mutta nyt kun olen saanut siihen vahvat särkylääkkeet ja otan niitä tupla annoksen joka aamu, on päänsärky pysynyt siedettävänä. Tänä viikonloppuna ei olle auttanut tupla- eikä tripla- annoksetkaan, jyskytys on ollut hermoja raastavaa.

Myös hyvä ystäväni on ollut viikonlopun allapäin. Olen kuunnellut hänen itkuaan, lohdutonta ikäväänsä, välillä hän on haukkunut pikkuveljeni alimpaan helvettiin, välillä huutanut itkien, että haluaa hänet ja heidän parisuhteensa takaisin. Voi kun taas osaisin auttaa. Jotenkin lohduttaa. En voi korjata heidän parisuhdettaan, en voi saada veljeäni rakastumaan ystävääni uudestaan. En vaan voi, vaikka kuinka haluaisin. Kumpa ystävälläni olisi tänään parempi päivä. Tuntuu niin surulliselta ja sydäntä raastaa, kun tunnen hänen ikävänsä ja surunsa :(

Tänään menen nuoremman poikani kanssa tutustumaan hänen työharjoittelupaikkaansa. Harjoittelu alkaa huomenna ja kestää kymmenen viikkoa. Huomenna hän aloittaa myös autokoulun. Voi miten tämä aika rientääkään.

Mutta nyt täytyy palata " sorvin ääreen " ja rueta valmistautumaan ulos lähtöön!