Huhhuh, selvisin viime viikosta hengissä. Ajattelin aijemmin, että mikäli saan viime viikon vedettyä kunnialla läpi, olen oikea superihminen. Heh. No, viikko on takana ja uusi edessä. Olo ei tunnu kuitenkaan mitenkään superilta :)

Viime viikko oli tosiaan hurjan kiireinen. Oli kolmena iltana tallilla käynti, yhtenä niistä valmennus. Kahden hoitolapsen varhaiskasvatussuunnitelmat tuli tehtyä myös. Kahtena päivänä työkaverinani hääräsi seiskaluokkalainen kummityttöni suorittaen TET-harjoitteluaan. Kiva oli saada päivisin juttuseuraa muistakin, kuin pienistä lapsista, mutta toki niissä päivisssä oli myös enemmän haastetta. Vaikka toki hänestä oli myös apua.

Loppuviikolla hyvä ystäväni pudotti pommin. Pommi se taisi olla hänelle itselleenkin. Hän odottaa vauvaa <3 Tilanne ei ole mikään normaali, joten ystävälläni on paljon mietittävää. Toivon koko sydämestäni, että kaikki menee hyvin <3

Olen tietoisesti kirjoittanut hyvin vähän poikieni asioista, jotenkin vältellen itsekin koko aihetta. Ja vähänhän minä olen muutenkin kirjoittanut. Lauantaina kuitenkin puhuin pitkään esikoiseni kanssa ja tuli taas hetkellisesti sellainen olo, etten jaksa tätä enää. Mietin miksi se äidinvaisto aina onkin oikeassa. Se vaisto kertoi minulle jo pari kuukautta sitten, ettei kaikki ole hyvin. En vaan halunnut uskoa sitä ennenkuin olisi pakko. No, nyt sekin päivä sitten tuli. Ajelin hetken yksin kylillä kyynelien valuessa poskiani pitkin. Sen jälkeen päätin, että kyllähän me vaan selvitään. Vaihtoehtoja ei ole. Nyt pelonsekaisin tuntein eletään päivä kerrallaan ja toivotaan, että tuleva tammikuu tuo valoa elämäämme...