Tästä piti tulla iloinen päivitys, jotain " Insuliinia ja kattiloita "- tyyliin. No, ei tullut. Tuli jotain ihan muuta...

Elämä ei ole yhtään kivaa. Miksi lapset kasvaa ja aikuistuu? Miksi he eivät voi aina pysyä pieninä pellavapäinä, ainoina huolen aiheena rikkoutunut pyöränrengas tai naapurin pihalla jalkapalloa pelatessa tallatut kukat. Niin miksi?

Minun rakas esikoiseni muutti alkuviikolla omaan asuntoon. Vain pari päivää sain aikaa sulatella ja valmistella muuttoa. Nyt lapseni huone on tyhjä. En voi käydä siellä itkemättä. Kyyneleet valuvat poskilleni joka kerta, kun yön pimeinä valvottuina tunteina raahustan kerta toisensa jälkeen vessaan ja näen eteisen, josta puuttuvat hänen kenkänsä. Kuulostaa varmaan todella oudolta sellaisen korviin, joka ei tiedä kaikkea. Kuulostaa siltä, kuin lapseni olisi kuollut, eikä vain muuttanut omaan asuntoon. Mutta tietääkö kukaan? Ei. Läheiseni eivät tiedä pahimpia pelkojani eikä huoliani. Näitä kamalia ajatuksia joita päässäni liikkuu. Tai tietävät he toki huoleni diabeteksen vuoksi, viime viikkoiset lääkärin sanat olivat karua kuultavaa. Tietävät he pelkoni hänen selviämisestä taloudellisesti, pelkoni hänen pärjäämisestään yksin tässä isossa ja julmassa maailmassa. Enkä halua tätä taakkaa heidän kannettavakseen antaakaan. Eikö se jo riitä, että minä valvon yöni ja kyyneleet kuuluvat jokaiseen päivääni.

Tiistai-aamuna herättelin poikani valmistelemaan viimeisiä papereita muuttoon liittyen. Hän heräsi hyväntuulisena, ihme kyllä. Tulostimme muutaman paperin, jonka jälkeen tulostin päätti lopettaa yhteistyönsä. Toimimaton mustekynä sai tilanteen räjähtämään käsiin. Ensin lensi paperit poikani kädestä, sen jälkeen minun. Poistuin huoneesta, mutta jatkoin hänelle juttelemista. Sanoin miten paljon olen hänen eteensä tehnyt, tämän muuton suhteen ja muutenkin. Sanoin miten paljon pelkään hänen lähtöään. Puhuin paljon muutakin. Palasin hänen huoneeseensa, luulin löytäväni uhmakkaan ja raivostuneen murros-ikäisen, tai siis täysi-ikäisen, mutta luulin väärin. Poikani isuti sänkynsä laidalla ja itki. Itki sydäntä särkevästi ja kyyneliensä lomasta sanoi ääni väristen " Äiti, anna anteeksi, kun oon näin vaikee ". Eipä tarvinnut itsekään kyyneliä odotella. Niinkuin ei nytkään. Siinä ne vierivät tuttua uomaansa pitkin poskia. Halasin lastani. Itkimme yhdessä. Korvissani kuulen edelleen lapseni sanat " Äiti, minua pelottaa ". Yritin saada hänet luopumaan muuttoaikeistaan. Lupasin soittaa vuokranantajalle, Kelalle ja hoitaa kaiken. Perua koko muuton. Lapseni kuitenkin piti päänsä, koska kaikki oli jo järjestetty. Sekö oli syy hänen muuttoonsa? Kenties häpeän pelko kavereiden suunnalta, mikäli hän olisikin jäänyt kotiin? Ei tämän näin olisi pitänyt mennä. Puhuimme paljon peloistamme. Huolista ja arkisistakin asioista. Se keskustelu teki meille todella hyvää. Siitä huolimatta sydän tuskasta riekaleina kannoin astioita hänen uuteen kotiinsa. Pala kurkussa laitoin ikkunaan äitini antamia verhoja. Kotona kyyneleet silmissä tuijotin hänen tyhjää huonettaan. Jokainen iltani päättyy kyyneliin, jokainen aamuni alkaa kyynelillä. Väliin jää monta pitkää valvottua tuntia ajatella elämää...

Minulla on suunnaton ikävä lastani. Ja järkyttävä huoli koko ajan. En pysty syömään, paino on taas pudonnut pari kiloa viikon aikana. Miten tämän huolen kanssa pystyy elämään? Miksi lapsia edes tehdään, kun niistä joutuu kuitenkin luopumaan? Minun täysi-ikäiseni, esikoiseni, ei todellakaan ole vielä kypsä itsenäiseen elämään. Enkä minä ole valmis siihen, että hän joutuu elämään yksin. Minä haluan hänet takaisin kotiin, omaan huoneeseensa, meidän yhteiseen ruokapöytään, minun luokseni!!! Hän on pitkä aikaisin asuinkumppanini, en ole asunut kenenkään kanssa yhtä kauan, en edes vanhempieni. Tuntuu niin väärältä, kun hän on yksin tuolla isossa maailmassa. Ymmärrän toki sen, että näin se elämä menee ja niinhän sen kuuluukin mennä. Lapset lähtevät maailmalle kukin vuorollaan ja meidän vanhempien on vain selvittävä siitä. Samoin sisarusten. Mutta tässä tapauksessa on kyse niin paljon muustakin, kuin vaan kotoa pois muutosta. Nuorempi poikani on ollut hyvin hiljainen ja apea veljensä muuton jälkeen ja ymmärrän häntä paremmin kuin hyvin. He ovat kuitenkin olleet toisilleen tärkeät ja läheiset koko elämänsä ajan. Neiti kaipaa myös veljeään. Iso veli oli hänelle aina niin hyvä ja rakastava. Ja on varmasti sitä edelleenkin, mutta ei se pienestä ihmisestä samalta tunnu, kun veljen huone on tyhjä...

Puhuin eilen päivällä poikani kanssa puhelimessa. Niinkuin tietysti puhun joka päivä, montakin kertaa.Hän oli iloisen ja reippaan kuuloinen. Se piristi omaakin mieltäni. Kävin töideni jälkeen hänen luonaan ja kävimme avaamassa yhdessä hänelle nettiliittymän. Hän oli hiljainen, jotenkin surullisen oloinen. Tuntui äärettömän pahalta. Hän on minulle niin rakas, oma esikoiseni <3

Ajelin sieltä suoraan käymään kaverini luona. Sen saman kaverin, jonka tapasin pitkän tauon jälkeen joku aika sitten kaupan parkkipaikalla. Hänen, jonka kanssa puhuimme ja itkimme siinä kaupan edessä pari tuntia. Juuri hän sai pahimmat pelkoni silloin esiin ja siitä asti olen pelännyt suunnattomasti. Tiesin, ettei eilisestä tapaamisesta tule helppo, hän itse kutsui minut kylään ja tiesin ettei uutiset ole hyviä. Tieto lisää tuskaa, tiedän sen. Juttelimme pari tuntia, tai minä lähinnä kuuntelin. Asiat olivat kamalaa kuunneltavaa. Selvisin kuitenkin kunnialla. Vasta kotona romahdin täysin. Oksensin pitkän aikaa suljetussa vessassa tätä sanoin kuvaamatonta henkistä ahdistusta. Tärisin kuin horkassa. Ja itkin. Ja valvoin yön. Tietysti. Tätäkö minun elämäni nyt jatkossa on?