Takana ihana viikonloppu tukilasten kanssa. Kävimme uimahallissa, liukurimäessä, laskettelurinteillä kelkkamäessä ja samalla ihmeteltiin miten hienoja hyppyjä minun nuorimmainen tekikään suksillaan. Säät olivat aivan mahtavat ulkoiluun, kerrankin. Kävimme myös minun vanhempieni luona kylässä ja vietimme sisällä aikaa pelaten, askarrellen, leikkien ja jutellen niitä näitä. Toinen tukilapsistani on tyttö, hänen kanssaan on ihana tehdä "tyttöjen juttuja" ; Lakkasimme kynnet, teimme erilaisia kampauksia, laitoimme ruokaa ja siivosimme. Poika tuntuu ihan omalta, kun on kaksi poikaa jo aika isoksi kasvattanut. Aika menee aina tosi nopeasti, kun he ovat meillä ja odotan innolla jo seuraavaa tapaamistamme.

Viikonloppua varjosti kuitenkin todella surullinen asia. Vanhemman poikani paras kaveri on otettu huostaan En voi käsittää sitä. Siinä on pakko ollut tapahtua joku iso virhe. Toki tiedän, että poika ei varmasti ole "lapsi helpoimmasta päästä", mutta se ei ole syy huostaanottoon. Eivät minunkaan lapseni ole ehkä niitä "helpoimpia". Olen usein istunut tämän pojan ja oman poikani kanssa keittiön pöydän ääressä miettimässä jotain tehtyä kolttosta ja sitä miten asia kerrotaan kyseisen pojan äidille ( isä häneltä on kuollut ). Hän turvautuu usein aina ensin minuun ja yhdessä sitten kerrotaan asiat hänen kotonaan. Tosin tallaisista tapauksistakin on jo aikaa, nyt poikien ollessa jo isompia, emme ole niin usein istuneet "palaverissa". Tämä poika on minulle ja vanhemmalle pojalleni äärettömän rakas ja tärkeä. Poikani suree tällä hetkellä valtavasti. Tiedän, että huostaanottoja ei tehdä ihan hepposin perustein, mutta tiedän myös tämän tarinan taustat ( niitä en viitsi tänne kirjoitella ) ja tämä ei tosiaankaan ole mennyt ihan oppikirjojen mukaan. Toivottavasti asiaan tulee tänään jo uutta tietoa ja tämä ihana poika pääsee kuukauden kuluttua takaisin perheensä ja ystäviensä luo. Kuukausi on se aika, jota ei voi lyhentää. Se on varmasti pitkä aika pojalle ja voin vaan kuvitella hänen äitinsä tuskan. Kuukausi erossa omasta lapsestaan, kamala ajatus. Toki sosiaalitoimi voi näköjään tehdä ihan omia päätöksiään, eikä tietenkään ole varmaa, että hän kuukauden kuluttua pääsee kotiinsa, mutta siihen me nyt turvaudumme. Muutakaan voimavaraa ja oljenkortta meillä ei ole. Tämä asia tuntuu äärettömän raskaalta, haluaisin vaan käpertyä peiton alle ja itkeä.

Omassa olossa ei juurikaan muutoksia ole tapahtunut. Pahaolo ehkä hellittänyt jo hieman. Flunssa vaivaa jo kolmatta viikkoa, joka vie voimia ennestään. Raivohulluus on kadonnut, onneksi. Mitään ihmeellisiä mielitekoja ei ole. Jotain outoja kipuja kylläkin, välillä kovempia ja välillä ei juuri ollenkaan.  Yöt menee suht.ok. Välillä valvoen enemmän, mutta välillä myös nukkuen. Uusimpana tuttavuutena on hammas särky, argh Hammaslääkäri/ tarkastus on jo varattu kahden viikon päähän, kun kuulema ensimmäisen kolmanneksen aikana ei sitä suositella. Mutta voi olla aika mahdotonta odottaa kahta viikkoa, mikäli hammas on kokoajan kipeä. On se jännä, miten mun hampaat reagoi raskauteen. Koskaan muulloin ei ole ollut hampaissa mitään ongelmia, paitsi raskaana ollessa. Siksipä osasin jo varata tuon ajankin kauan aikaa sitten. No pitää toivoa, ettei kipu ylly sietämättömäksi. Hammaskipu on varmasti kivuista ainut, jonka kanssa ei oikeasti voi elää. Ultra on alkanut pyöriä päässäni jo paljonkin, eihän siihen ole kuin kolme yötä. En oikein osaa edellenkään pelätä huonoja uutisia niskaturvotuksesta, mutta paljon ajatuksiani piinaa "pähkinän sydän". Entäpä jos se ei enää lyökään? Pitkä aika on edellisestä kerrasta, kun sitä on tarkastettu. Mitä vain on voinut tapahtua sen jälkeen. Kamalan pelottava ajatus. Siitä ei varmasti kukaan voisi selvitä. Toivottavasti nämä kaikki ajatukset ovat vaan oman pääni kehitelmiä ja pähkinällä edelleen kaikki hyvin. Jälleen voin vain toivoa ja rukoilla

Paljon pyörii mielessäni myös ystävilleni kertominen raskaudestani. Sen aika olisi sitten ultran jälkeen, mikäli pähkinän sydän edelleen jumputtaa. Tai en nyt kaikille meinaa samantien kertoa, mutta läheisimmille ystävilleni kyllä. Heille joista kirjoitin edellisellä kerralla. Ajatus pelotta minua suuresti, mutta eipä tässäkään taida muita vaihtoehtoja olla. Mikäli pitkitän kertomista, se satuttaa ystävääni varmasti vaan enemmän. Esimiehelleni jouduin kertomaan viime viikolla. Senkin olisin halunnut tehdä vasta ultran jälkeen ( sen verran vainoharhainen/taikauskoinen olen ), mutta puolen vuoden työlistojen takia kertominen oli pakko tehdä jo nyt. Olenhan poissa koko kesän, joten ylityötunteja ei kerry niin paljon, mitä pomo olisi kuvitellut. Hoitolasten vanhemmille kertominen jännittää myös. Heille asia tuo paljon muutoksia, kun lasten hoitopaikka muuttuu. Mutta pitäisi vaan olla miettimättä näitä liikaa, jokainen on varmasti kuitenkin onnellinen meidän puolesta. Työkaverini eivät kukaan vielä tiedä, he saavat sitten itse huomata

Pakko vielä kertoa tähän loppuun miten outoa oli olla uimahallissa,heh. Yleensä aina altaasta noustessa yrittää vetää mahaa mahdollisimman paljon sisään, ettei "röllykkä" näkyisi niin selvästi. Nyt oli vaan ihanaa, kun sai outoa ylpeyttä tuntien kulkea maha juuri sellaisena, kuin se on. Se oli ihana tunne. Eikä sitä kyllä olisi enää vetämällä piiloon saanutkaan. Kävin myös ostamassa ystävältäni lahjaksi saadulla lahjakortilla itselleni uudet bikinit ja ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin ne vaihtamaan, koska ne olivat liian PIENET. Jotain kropassani siis tapahtuu

Pitkästä aikaa päässäni pyörii erään laulun sanat, Risto Räppääjästä...Nämä sanat vaan jotenkin niin kolahtaa, kun  ajattelenkin sitä poikani parasta ystävää, siellä jossain kaukana, tuntemattomien ihmisten luona...

      " Minä kaipaan vanhaan kotiin takaisin,

        siellä ikkunasta katsoin piilipuuta.

        Minä kaipaan vanhan pihan oravaa.

        Lasta ei saa uuteen kotiin kuljettaa.

       

       Lapsen paikka on vanhassa kodissa.

       Lapsi ei viihdy muuttokuormassa.

       Lapsi ei tahdo uutta kaveria,

       vanhat ovat paljon parempia.

       MINÄ KAIPAAN VANHAAN KOTIIN TAKAISIN..."