Tänäpäivänä,kuopukseni syntymäpäivänä,alkoi meidän ensimmäinen IVF-hoito,synarela sumutuksin.Se oli niin jännää ja toiveet olivat tosi korkealla.Melkein jo tunsin olevani raskaana.Tein kakkua ja mietin,että ensi vuonna synttärivalmisteluja tehdäänkin sit vauva kainalossa.Nyt tilanne onkin ihan toinen,ei ole edes sitä toivoa jäljellä.Edelleen vatkaan kermavaahtoa ilman vauvan tuhinaa.Olisin niin kovasti halunnut nyytin käsivarsilleni,"puklut"olkapäälle ja vaikka valvomaan koliikkikipujen kanssa.Olin niin valmis siihen kaikkeen.Mutta ei.Elämä valitsi toisin ja tässä suossa rämmitään edelleen.Olo on haikea.minulla on niin suunnaton ikävä vauvaamme,että sitä on vaikea kuvailla.Miten jotain olematonta voi kaivata näin hurjasti?Miksi tämä tuska vaan viiltää rintaani ja sattuu aina vaan?Voi miksi,miksi,miksi???

Samana päivänä katosi myös rakas kisu-poikamme.Etsimme sitä koko kevään,kaikki päivät ja illat.Joskus kesällä luovutimme.Vieläkin haaveilen,että se joskus istuisi ikkunallamme ja saisimme sen takaisin perheen luo.Haaveita on niin paljon.Miten osaan niistä luopua?En mitenkään.Niiden kanssa on vaan opittava elämään.

"Onko sulla koskaan ikävä ollut,jotain jota ei ehkä olekaan?

  Onko sulla koskaan ikävä tullut,vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?

  Niinkuin pieni satu,johon lapsena uskoit,menettänyt hohteen on kokonaan,

   tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan,ole edes ollut olemassakaan.

  

   Ootko omaa elämääsi ikävöinyt,joka ohi kulkee,ettet huomaakaan?

    Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista,et koskaan saanut otettakaan?

    Minulla on suunnaton ikävä sinne,mistä en koskaan oo kuullutkaan.

     Minä olen kauan jo sinua kaivannut,sinua ei varmasti olekaan.

 

      Minulla on ikävä,minulla on suunnaton ikävä.

      Minulla on ikävä,minulla on suunnaton ikävä..."