Hohhoijaa. Väsyttää. Itkettää. Vituttaa.

Koko viikko on ollut hirveän ahdistava. Olen valvonut yöt ja miettinyt päivät. Nuoremman poikani koulu menee päin p*****ttä. Eropaperit tulivat postissa jo reilu viikko sitten ja asia ei ole ratkennut mihinkään suuntaan. Välillä tuntuu etten jaksa enää puuttua koko asiaan, mutta kai se vaan on äitinä pakko. Haluaisin luovuttaa. Käpertyä peiton alle ja olla siellä kauan. Vaikkapa muutaman vuoden. En halua, että poikani lopettaa koulun, eikä hän halua sitä itsekään, mutta en tiedä onko sen jatkuminen enää meidän halusta kiinni. En tiedä yhtään missä mennään ja niinkuin olen ennenkin todennut, niin tieto lisää tuskaa, mutta epätietoisuus tekee elämästä helvetin. En jaksaisi enää edes ajatella koko asiaa, puhumattakaan toisesta ongelmasta joka koskee myös nuorempaa poikaani. Olen niin helvetin väsynyt.

Joulufiilis on edelleen kateissa. Edes eilen koristeltu koti ja työkavereiden kanssa vietetty ilta ja joulukauden avajaiset eivät saaneet mieltäni piristymään. Kävin aamulla silmänpainemittauksessa ja kotiin ajaessani lauloin kovalla äänellä joululauluja. Päätin, että nyt loppuu synkistely ja alan oikeasti nauttia tästä vuoden parhaasta ajasta, kaikista huolista ja murheista huolimatta. Kotiin päästyäni teimme neitin kanssa yhdessä tortilloja ja olo oli hetken aikaa hyvä. Ja tosiaankin vain hetken. Esikoisen puhelinsoitto sai kyyneleet silmiini. Korvaani isketty luuri tuntui kuin joku olisi iskenyt puukon keskelle rintaa. Kurkkua kuivasi ja kyyneleet valuivat pitkin poskia. Niin ne valuvat nytkin. Kyllä se vaan on niin totta, että pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet :(