Jälleen se kauan odotettu ja valmisteltu päivä on ohi. Jo toisen lapseni konfirmaatiopäivä. Aamulla koristelin voileipäkakut, laittelin edellisenä iltana kesken jääneitä kahvikuppeja ja valmistelin muuten suurta juhlaa varten. Ystäväni kävi laittamassa hiukseni. Meikkasin ja pukeuduin. Puin myös neitin juhlavaatteisiin. Mies vei poikani kirkkoon ja menimme sitten myöhemmin perässä. Ihme ja kumma, tällä kertaa ilman mitään kiirettä. Olimme ajoissa perillä, saimme hyvät istumapaikat.

Tilaisuus oli taas hyvin kaunis, ihania virsiä, tuttuja jo omalta rippikouluajaltani. "Tuli kirkkoon mies ja lapsi, lapsuuden usko, Taivaan isä suojan antaa..." Kurkkua kuristi ja kyyneleet vierähtivät välillä poskilleni. Ihana tunne, ihana juhla.

Mieheni lähti pikkuneitin kanssa kirkosta noin puolessa välissä, tyttö tosin viihtyi oikein hyvin, mutta ajateltiin kuitenkin ,että helpompi on syöttää hänet kotona ennen sitä vieras paljoutta. Olimme kirkosta kotonamme vasta klo 12, neitin nukkumaan meno aikana siis, mutta hyvin tyttö jaksoi vieraita vastaan ottaa. Yhden maissa hän itse sanoi minulle, että "äiti, haluan nukkumaan". No, tunnin verran hän malttoi nukkua, mutta oli kyllä hyvän tuulinen koko päivän.

Vieraita meillä kävi paljon, poikani oli yhtä hymyä availlessaan kirjekuoria :) Ja kovasti hän piti myös vanhemmiltani saamastaan kaulukorusta, sekä minun isovanhemmiltani saamastaan rannekorusta. Mummoni ja ukkini eivät ikävä kyllä päässeet paikalle, he ovat jo sen verran iäkkäitä, ettei kunto enää ole parhain mahdollinen. Toivottavasti kuitenkin tapaamme pian <3

Poikien isä tuli vasta alkuillasta. Ennätin jo panikoida, että näinköhän hän edes saapuu paikalle. Mutta onneksi hän tuli ja tulipa vielä iki-ihanan ( ? ) mopon kanssa :) Ja voi miten lapsemme silmät loisti. Nyt vaan täytyisi jaksaa kuukausi odotella ennen kuin sillä saisi ajella.

Huomasin poikien isän kanssa kahvipöydässä istuessani ja jutellessani, että nyt minä olen taas valmis "hyväksymään hänet poikien isäksi". Kuulostipa kamalalta lauseelta. Mutta taidan olla kuitenkin antanut hänelle hänen kamalat sanansa anteeksi, unohtamaan en niitä pysty, mutta anteeksi olen antanut. jokainen meistä tekee virheitä, emmekä saa niitä tekemättömiksi, joten niiden kanssa on vain opittava elämään. Tiedän, että hän on kärsinyt sanoistaan todella paljon ja kärsii edelleen, varmaan koko ikänsä, joten aijon nyt antaa asian jo olla ja annan hänen taas kuulua täysillä lastensa elämään. Ja toki hän on kokoajan kuulunutkin, pitänyt yhteyttä poikien kanssa, vain minä olen se, joka en ole pitänyt häneen juurikaan yhteyttä. En edes niissä elämän vaikeimmissa asioissa. Nyt tilanteeseen tulee muutos ja annan hänelle uuden mahdollisuuden. Nyt minä olen siihen valmis.

Tajusin myös kirkossa papin sanoja kuunnellessani, ne menivät jotenkin näin " Emme voi elää elämää lapsen/nuoren puolesta, vaan meidän on annettava hänen itse tehdä valintansa ja myös virheensä", sen miten totta ne sanat olivat. Meidän vanhempien on vaan luotettava lapsiimme/nuoriimme ja annettava heidän nousta siiviilleen. Ja oltava tietysti läsnä, kun siivet eivät kannakkaan. Tajusin, miten vaativaa vanhemmuus on. Meidän tehtävämme on kasvattaa lapsemme niin, että he pärjäävät tässä suuressa maailmassa. Uskon, että poikani pärjäävät <3

Päivä oli siis kaikin puolin oikein ihana ja onnistunut, onnea ripille pääsyn johdosta, rakas lapseni <3

 

"Kerran usko lapsuuden, sulla oli suloinen, kätesi sä rukouksiin liitit ain.

  Levolle laske Luojani, armias ole suojani, näin sä rukoilit niin turvallisna vain.

 

  Etsiessäs onnea, harhateille jouduit sä, surua ja tuskaa toi vain maailma.

   Tie on pitkä takaisin, salassa sä itketkin, muistaissasi lapsuuskodin onnea.

 

   Onnellinen lapsena olit äitis helmassa, äiti lauloi sulle maasta taivahan.

   Äänen kaiun kaukaisen, kuulla vielä voitko sen, päiväsi hän uskoi käteen Jumalan.

  

   Jos vain nöyrin sydämin, rukoilet, saat takaisin, lapsen uskon aarteen kalliin ihanan.

   Riemu suur on taivaassa, eksynyt kun palajaa kaukaa maailmalta jälleen takaisin."