tiistai, 13. maaliskuu 2012
Elämän väsyttämä
Olen lomalla tämän viikon. Eilen pesin ikkunoita, seiniä, tuolien päällisiä. Siivosin ja kuurasin. Se oli kivaa puuhaa. Sunnuntaina on vanhimman lapseni konfirmaatio. Tämä "loma" viikko on siis tarkoitettu siivoamiselle ja leipomiselle. Tänään pääsen kampaajan tuoliin saamaan uuden ihanan hiustyylin.
Olen tehnyt jo karjalanpiirakat ja juustokinkkusarvet pakkaseen, muut leipomiset jäävät lauantaille. Illalla teimme lapseni kanssa yhdessä rippikoulusta saatuja tehtäviä. Nautin suunnattomasti kaikesta mitä poikieni kanssa teen. Ei voisi olla mitään ihanampaa
Eilen oli myös neuvola. Pikkuisellani kaikki hyvin. Sydämen syke vahva ja tasainen. Taas niin kaunista kuultavaa Painoa tullut nyt kaikenkaikkiaan 2 kiloa, mikä kuulema ihan normaalia, jopa vähäistä. Hemoglobini oli laskenut 131:stä 117:n ja rautatabletit astuivat siis kehiin. Ihan samoilla viikoilla, kuin poikia odottaessa. Liikkeet tuntuvat vahvistuvan hitaasti mutta varmasti. Makaan edelleen iltaisin ja aamuisin seuraamassa pikkuiseni hiljaisia potkuja. Välillä hän ihan selvästi heittää kuperkeikan tai ainakin kääntää kylkeä. Senkin tuntee jo hyvin. Liikkeiden seuraaminen on minulle sitä lapseni kanssa yhdessä olemista, muuta me ei vielä voida tehdä Rakastan pikkuistani jo yhtä paljon, kuin poikianikin. Sitä rakkautta ei voi sanoin kuvailla
Tänään kirjoitamme myös kauppakirjat uudesta kodistamme. Ihanaa. Löysimme pitkän etsinnän jälkeen vihdoinkin juuri meille sopivan kodin, ihan tästä läheltä ja pääsemme muuttamaan huhtikuun loppupuolella. Ihanaa päästä rippijuhlien jälkeen pakkaamaan ja valmistelemaan muuttoa uuteen kotiin.
Kaikki asiat pitäisi siis olla hyvin. Vain hyviä asioita tuli kirjoitettua noin paljon. Ja vieläpä suuria asioita. Ei vain arjen pieniä iloja. Elämähän hymyilee. Voisiko asiat edes olla paremmin!
Silti minun on paha olla. Itken päivässä monta kertaa. Tuntuu, että sydäntäni oikeasti revittäisiin irti rinnastani. Kyyneleet valuvat poskilleni nytkin. Ne valuvat aina, kun olen yksin. Siivotessa, autoa ajaessa. Syödessä. Iltaisin nukkumaan mennessä. Yöllä valvoessa.
Lastani on satutettu liian lujaa. En pääse siitä yli. Ne julmat sanat kaikuvat kokoajan korvissani. Herään kamaliin painajaisiin, joissa toistuvat vaan nuo sanotut sanat. Herään huutaen ja huomaan huutaneeni oikeasti. Itken ääneen. Välillä on poistuttava autoajelulle, että saan itkeä rauhassa. Musiikki autossa soi lujaa, ehkä yritän peittää sillä itkuni tai haluan vaan päästä hetkeksi pois tästä todellisuudesta. Tuntuu, että olen umpikujassa. Siltä on tuntunut ennenkin, mutta nyt tämä tuska on erilaista. En ole joutunut tuntemaan tällaista tuskaa koskaan ennen. Koskaan ennen ei lastani ole kohdeltu näin. En yksinkertaisesti tiedä miten tästä voi selvitä. Mitään keinoja ei kai ole. Yritän olla normaalisti aina lapseni lähellä, nauran, juttelen, leikittelen ihan niinkuin ennenkin ja silti sydämeni itkee kokoajan. En pääse tästä koskaan yli.
Kommentit