Otsikko kertoo paljon. Se kertoo kaiken. Se olen minä. Ja siitä minä olen kiitollinen jokaikisenä päivänä. Vaikka kuinka maailma kohtelee epäoikeudenmukaisesti ja potkii päähän joka suunnalta, silti saan olla niin paljosta kiitollinen.

Eilen juhlimme pikkuneitin kaksi vuotis syntymäpäivää. Kaksi vuotta sitten minusta tuli kolmannen ja viimeisen kerran äiti. Se päivä oli ihana. Niinkuin poikienkin syntymäpäivät. Niitä ei unohda koskaan. Eilen saimme nauttia neitin onnellisista hymyistä, laulusta, kun hän lauleli "Onneeeea V****", onneeeeea minä". Niin ihanaa <3 Vieraita riitti aamusta iltaan. Tyttö sai ihania lahjoja; Nukenrattaat, nuken syöttötuolin, nuken hoitotarvikkeita, astioita, pienen katuharjan, prinsessatavaroita, vaatteita, rahaa, lahjakortin, yms.yms.Ja oli tosi onnellinen niin vieraistaan, kuin lahjoistaankin. Synttäriherkut Pikkumyy kakkuineen tekivät hyvin kauppansa ja neiti jaksoi olla iloinen ja hurmaava koko pitkän päivän. Myös isot veljet onnittelivat pientä juhlijaa. Minun omat rakkaat aarteeni <3

Anopin vierailu tosin hieman latisti tunnelmaa, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

Pojat olivat myös festareilla Tampereella viikonlopun aikana. Kumpikin omien kavereidensa kanssa. Vanhempi poika meni kaverinsa kyydillä, nuorempi isänsä Harrikan kyydissä ja tuli pois junalla. Kumpikin selvisi reissusta hienosti, ilman mitään ongelmia. Itse tietysti nukuin yön todella huonosti puhelinta vahtien, mutta turhaan, kyllä minä voin luottaa lapsiini. Ja niin minä luotankin. Vanhempi poikani selviää edelleen diabeteksen kanssa ilman mitään ongelmia, niinkuin on selvinnyt alusta asti. Syyskuussa menemme seuraavan kerran sairaalan diabetespolille ja ihan hyvillä mielin. Ainoa harmi tällä hetkellä on, ettei hän aijo aloittaa koulua, johon hän pääsi. Mutta sekin on vaan hyväksyttävä. Toivottavasti asiat kuitenkin jotenkin järjestyvät, huomenna jatkamme niiden selvittelyä. Nuorempi poika aloittaa viikon päästä yläasteen viimeisen luokan ja kerää parhaillaan kaikenmaailman kasveja, kesätehtävä, siis jälleen kerran.

Itse olen toiminut kesän ajan siskoni ja hänen miehensä "mökkitalonmiehenä". He itse ovat lauantaitkin töissä, joten minä ajelen joka lauantai heidän mökilleen 50 kilometrin päähän. Ajan nurmikon, tarkastan paikat, vien roskat ja joskus suoritan myös loppusiivouksen ennen uusien vuokralaisten saapumista. Se on ollut ihana "kesätyö". Nautin pitkistä ajomatkoista, kun saan kuunnella musiikkia kovalla, tai laulaa, tai olla vaan ihan hiljaisuudessa. Perillä työnteon jälkeen istun laiturilla, uin lämpimässä Vuotjärvessä, juon kupin kahvia ja nautin ihanasta luonnosta. Onneksi saan nämä pienet hetket ihan vain itselleni. Haluaisin sen työn jatkuvan pitkälle syksyyn. Kaipaan ja tarvitsen oman pienen hetkeni. Sen avulla taas jaksan paljon paremmin.

"Heitin veteen pienen kiven, joka särki mun kuvani. Oli vastarannalla lapsi ja se minua seurasi. Hänen polvihousunsa taskuun, eivät kivet mahtuneet ja pienet polvensa olivat verille kaatuneet. Tuo poika mulle viittoi kädessä kaarnanpalanen. Hän halusi lähettää sen yli veden mutkaisen. Tuo viesti joka lähti ei saapunut milloinkaan ja tuo suuri vesi peitti huutomme pauhullaan. Kerjäläisten valtakuntaan pääsee kaarnalaivalla vain, se mikä hukkuu ja mikä säilyy sen pidän omanain.

Tuli taivaanrannan takaa tulivaunuilla muukalainen. Hän laskeutui vastarannalle viereen pojan resuisen. Tuo poika vaunuun nousi, käsiään heiluttaen. Näin poistui tulivaunut, meidät erottaen. Mä tulen tähän rantaan taas yhä uudestaan ja heitän veteen kiven, joka kuvani musertaa. Mä istun iltaan asti, vain häntä oottaen, tuo rääsyläinen tietää, jotain mitä tiedä en..."