Kävin tänään ystäväni luona. Näimme ensimmäistä kertaa heitä kohdanneen suuren surun jälkeen. Sanoja ei tarvittu, kun katseemme kohtasivat rappusilla. Halasimme ja itkimme. Olisin halunnut ottaa osan hänen tuskastaan. Kävelimme sisälle, riisuin takkini naulakkoon ja jatkoin matkaa olohuoneeseen. Näin kauniin pöydän pitkine valkoisine liinoineen. Pöydällä paloi kynttilä. Vieressä oli kimppu valkoisia ruusuja ja enkeli. Pöydällä oli myös valokuvakehys. Kuvassa heidän enkelipoikansa, ystäväni esikoinen :( Kyynelille ei tullut loppua. Katsoin kuvaa pitkään, vaikka sydäntä raastoi ja tuska oli sanoinkuvaamaton. Laskin kuvan kädestäni ja kävelin ystäväni viereen sohvalle. Halasimme jälleen ja itkimme. Hetken päästä hänen miehensä tuli kaupasta, halasimme ja taas itkimme. Istuimme keittiönpöydän ääreen ja kuuntelin heidän tarinansa alusta loppuun. vaikka toki olin sen kuullut jo puhelimessa, mutta he halusivat edelleen puhua. Kaikki tuntui niin todelliselta. Lopulliselta. Ja sitähän se onkin, he ovat menettäneet rakkaan vauvansa ja mikään ei tuo häntä takaisin.

He kertoivat vaikeasta synnytyksestä. Synnytyksestä, jossa lähes kaikki oli mennyt vaikeimman kautta. Synnytyksestä, jossa palkinto pitäisi olla se maailman paras, jolloin kaikkien kipujen täytyisi kadota, kun saa sen tuhisevan käärön syliinsä. Synnytyksestä, jossa ei ollut onnellista loppua.

Oli niin surullista kuunnella, kun he kertoivat millaisen arkun olivat valinneet. Näin lisää kuvia, kuvia pienestä kapaloidusta kääröstä sinivalkoinen pipo päässään, Suomen 100-vuotispipo, jonka jokainen tänä vuonna syntynyt vauva saa. Pöydällä oli paljon kynttilöitä, kukka-asetelmia ja enkeleitä. Oli myös sairaalasta saatu osanottokortti, jossa oli pieni musta hiustupsu. Tämä tuntuu niin väärältä, en voi ikinä hyväksyä, enkä ymmärtää tapahtunutta.

Jälleen kerran voin vaan rukoilla ystävälleni ja hänen miehelleen paljon voimia äärettömän suuren surun keskelle <3