torstai, 14. marraskuu 2019

Huumepojan äiti, osa 3

Päivät ja viikot kuluivat hiljalleen. Aloin pikkuhiljaa elää taas omaakin elämääni. Pelkäsin jokaista puhelinsoittoa. Pelkäsin huonoja uutisia. Silti pystyin jo myös hengittämään, vaikka tiesin poikani käyttävän ainakin Subutexia kokoajan, siitä kun ei niin vain eroon pääsekään. Palasin rakkaan harrastukseni pariin. Sain Lantista luottoystävän.

Heinäkuun alussa lähdin poikani mukaan päihdeklinikalle aloittamaan korvaushoitoa. Tukihenkilönä siis. Kävimme siellä neljänä peräkkäisenä päivänä klo 8-12. Osallistuin ensimmäiseen lääkäripalaveriin. Suuri virhe. En olisi halunnut kuulla sitäkään kaikkea. Olin kuitenkin reipas :) Istuin aulassa " huumehörhöjen " kanssa heidän odotellessa päivän lääkeannostaan. Huumehörhöjen, joihin ikävä kyllä oma rakas esikoisenikin nyt kuului. Poikani oli äärettömän reipas myöskin. Saimme käydä kahvilla läheisellä huoltoasemalla ja tunnin välein palasimme klinikalle. Kaikki meni hyvin.

Lapseni jatkoi korvaushoidossa paikallisessa terveyskeskuksessa hakien joka aamu subutexin korvauslääkkeen. Käytin häntä siellä aina vapaalla ollessani. Viikonloput suunnittelin niin, että niihin kuului aina käynti terveyskeskuksessa. Aina. Joka ikinen viikonloppu.

Kesä kului, terapiat olivat tauolla ja vertaistukiryhmäkin toimi vain harvakseltaan. Kaikki meni suht.hyvin, muutamaa ikävää puhelinsoittoa lukuunottamatta. Syksyn mittaan aloin nähdä pojassani pelottavia ja liiankin tuttuja merkkejä. En koskaan kysynyt häneltä mitään, en yksinkertaisesti halunnut kuulla. Olin varma huumeidenkäytön jatkumisesta. Korvaushoidon ohella. Pelkäsin pahinta, mutta yritin elää ilman jatkuvaa huolta ja surua. Sain vahvistuksia ajatuksilleni ja peloilleni ystäviltäni. Pelkäsin, mutten halunnut puhua asiasta oikeastaan kenenkään kanssa. En edes esikoiseni.

Joulukuussa poikani kertoi saaneensa lähetteen huumevieroitukseen/ kuntoutukseen Keiteleelle. Emme juuri puhuneet aiheesta. Olin varma ettei poikani sinne lähde ja jossain sisimmässäni jopa toivoin ettei hän lähtisi. Kuulostaa kamalalta. Mutta olin oppinut jotenkin elämään ajatuksen kanssa, että lapseni on narkomaani ja kuitenkin hän pärjäsi ihan hyvin elämässään silläkin hetkellä. Pelkäsin, että huumevieroitus menisi pahasti pieleen ja pettymys vain lisäisi lapseni huumeidenkäyttöä. Ajattelin, että elämä olisi ehkä parempikin näin, ilman uusia pettymyksiä.

Joulu vietettiin niinkuin aina ennenkin, kotona syöden ja yhdessäolosta nauttien <3

Tammikuun alussa uskalsin ensimmäistä kertaa kysyä esikoiseltani meinaako hän lähteä Keiteleelle. Vastaus oli epämääräinen olankohautus ja jotain muminaa, " pitää nyt kattoo ". Olin jotenkin helpottunut. Vaikka se kamalalta kuulostaakin.

Tammikuun 6.päivä hän kuitenkin soitti ja sanoi lähtevänsä seuraavana aamuna. Kävimme yhdessä kaupassa, lupasin ottaa kissan meille hoitoon. Valvoin seuraavan yön. Töistä päästyäni soitin hänelle ja hän ilmoitti olevansa perillä. Pakkasin ison kasan siivoustarvikkeita autoon ja lähdin hänen asunnolleen. Siivosin koko kämpän lattiasta kattoon. Välillä itkin lohduttomasti, välillä lauloin musiikin tahdissa, välillä olin ihan hiljaa. Otin kissan matkaani ja suljin oven. Mietin autolle kävellessäni, että ompahan nyt edes siisti koti, kun poikani parin päivän sisällä jättää kuntoutuksen kesken...

perjantai, 1. marraskuu 2019

Huumepojan äiti, osa 2

Päivät ja viikot menivät kuin sumussa. Toisaalta tuntuu etten muista niistä päivistä mitään ja silti kaikki tuo kamaluus on mielessäni liiankin kirkkaana. Ainoa oljenkorsi johon tartuin, oli esikoiseni oma halu päästä aineista eroon. Tähän minä tukeuduin. 

Vapunaattona vein lapseni katkolle läheisen kaupungin sairaalaan. Halasimme pihalla ja katsoin kyyneleet poskillani lapseni perään. Sinne hän käveli laitoksen ovista sisään. Rakas lapseni. Huumevieroitukseen. Lähdin ajamaan kotiin. Pääsin ehkä sata metriä sairaalan pihasta, kun oli pakko pysäyttää auto tien reunaan. Käteni tärisivät niin etten pystynyt ohjaamaan autoa. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että olin varma sen kohta räjähtävän. Itkin ja huusin niin paljon, etten kyyneliltäni nähnyt edes tietä. Pääsin kuitenkin kotiin, pesin kasvoni ja lähdin hakemaan hoitolapset äitini luota. Tulimme meille viettämään vappujuhlia. Olo oli epätodellinen. Pelokas. Kuitenkin myös jollain lailla toiveikas. Lapseni oli nyt hoidossa. En uskaltanut toivoa paljoakaan. Mutta jokainen eletty päivä toi lisää toivoa. Poikani kuulosti puhelimessa hyvin voivalta ja lähes joka päivä töiden jälkeen ajelin hakemaan hänet kotiin. Siis kotiin? Huumevieroituksesta? Kyllä. Näin tässä laitoksessa toimittiin ja ajattelin, että koti on kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin se, että hän lähtee lorvimaan vapaa-ajanviettoon kaupungille.

Viikko ja yksi päivä oli kulunut siitä, kun vein lapseni hoitoon. Olin ulkoilemassa hoitolasten kanssa, kun hän soitti ja ilmoitti tulevansa kotiin. Yritin kaikkeni kääntääkseni hänen päänsä. Mutta hän oli päätöksensä tehnyt. Uloskirjautumispaperitkin oli jo täytetty. Huusin hänelle puhelimessa, että nythän me voidaan lähteä yhdessä viikonloppuna vetämään kännit ( minähän en ole juonut pisaraakaan 11 vuoteen ), huusin, ettei millään ole enää mitään väliä. Huusin, etten kestä tätä paska elämää enää selvinpäin. Lapseni itki ja niin itkin minäkin. Kaikki tuntui niin turhalta. Vihasin huumeita ja vihaan edelleen!

Esikoiseni tuli käymään iltapäivällä kotona. Onneksi. Hän kysyi tullessaan, että onko enää tervetullut? Halasimme ja itkimme taas. Puhuimme pitkään. Hän kertoi, että tämä viikon ja yhden päivän katko katsotaan hyväksytyksi ajaksi ja nyt hän voi päästä korvaushoitoon. Nämä tiedot helpottivat oloani huomattavasti, vaikkei korvaushoitokaan tietysti ole mikään ihanne ratkaisu. Emme lähteneet viikonloppuna ryyppäämään...

maanantai, 14. lokakuu 2019

Huumepojan äiti osa 1.

Viime vuoden alussa minun elämäni romahti. Muistan tuon päivän, kuin eilisen. Seisoin esikoiseni parvekkeella, neiti leikitti sisällä kissaa ja rakas poikani kertoi siellä parvekkeella kamalia asioita elämästään. Hän sanoi olevansa riippuvainen päihteistä. Ensimmäisenä mieleeni tuli tietysti alkoholi ja ennätin siinä jo miettiä, että ei hän kyllä koskaan näytä humalaiselta, eikä edes haise viinalta. Kyse oli kuitenkin ihan jostain muusta. Huumeista.

Kuuntelin hiljaa esikoiseni puhetta. En ymmärtänyt oikeastaan mitään. Päässäni vilisi tuhansia kysymyksiä. Mitä tuo lapseni puhuu? Huumeita? Kannabis? Subutex? Muistan hänen sanansa, kun hän viimeiseksi sanoi, ettei ole kertonut aijemmin, koska ei halunnut huolestuttaa minua. HUOLESTUTTAA MINUA??? Mitä helvettiä, mietin. Nytkö hän sitten oli valmis kaatamaan tämänkin huolen kannettavakseni. Silloin ajattelin vaan, etten missään nimessä olisi halunnut huolestua nytkään. En olisi halunnut tietää koko asiasta. Tänään ajattelen toisin.

Kävelin neiti kannoillani hiljaa autolle. Ajoimme kotiin. Neiti tiesi, että jotain oli vialla, mutta ei kysynyt mitään. Ajattelin ( hölmönä ), että onneksi VAIN kannabis ja subutex. Kannabiksesta tiesin paljon ja se on nykyään ihan hirveän yleistä. Ikävä kyllä. Meidän pienellä paikkakunnalla poliisien kertoman mukaan nuorten keskuudessa jopa paljon yleisempää, kuin alkoholi. Ikävä kyllä,taas. Subutex oli minulle vieraampi nimi, LUULIN sen olevan myös joku ns. mieto lääke, jota käytetään paljon erilaisiin ongelmiin ja myös huumeiden korvaushoidossa. Olin väärässä. Niin pahasti väärässä.

Siitä alkoivat valvotut yöt. Nukuin " hevosen annoksilla " melatoniinia 1-4 tuntia yössä. Nekin useassa pätkässä. Elämäni oli romahtanut täysin kasaan, eikä ulospääsyä näkynyt missään. Itkin päivät ja itkin yöt. En kuitenkaan etsinyt lisä tietoa mistään, ihme kyllä, elin siis siinä uskossa, että nämä aineet eivät ole niin kovin " vaarallisia ". Jotenkin varmaan vaan suojelin itseäni. Etsin kuitenkin apua itselleni. Lähdin terapiaan, irti huumeista- tukiryhmään, soitin jopa seurakuntaan ja pyysin apua. Terapia oli aluksi aika outoa. Mielestäni siellä keskityttiin ihan outoihin asioihin. Tukiryhmä antoi paljon, mutta oli myös todella raskasta kuulla miten huumehelvetti oli kestänyt jokaisessa perheessä useita vuosia, jopa kymmeniä ja mehän oltiin ihan matkan alussa vasta. Mietin, että tätäkö meidänkin elämä jatkossa on? Vuosiksi eteenpäin? Itkin kaikki ajomatkat tukiryhmästä kotiin. Olin niin hajalla, kuin vaan ihminen voi olla. Siinä samassa rytäkässä menetin ainoan harrastukseni, ainoan asian elämässäni, joka sai edes hetkeksi " unohtamaan " oman elämäni. Menetin rakkaan heppaystäväni Roopen. Roopen, jonka paksua harjaa vasten olin itkenyt useita kertoja. Menetin sen ainoan pakopaikkani.

Soitin poikien isälle ja sanoin, että meidän on pakko tavata. Hän tuli Oulusta ja tapasimme läheisellä huoltoasemalla. Emme voineet tavata meillä, koska en halunnut puhua näistä asioista neitin, enkä tukilasten kuullen. Olin vieläkin siinä uskossa, että kyseessä on ne huumeet "miedoimmasta" päästä. Hah! Kerroin kannabiksesta. Se ei tullut poikien isälle yllätyksenä. Kerroin subutexista ja poikien isä purskahti itkuun. Itkimme pitkään ja halasimme useita kertoja. Emme meinanneet saada itkultamme enää mitään puhuttua. Tilanne oli järkyttävä. Toiset liivijengiläiset seurasivat keskusteluamme autosta. Sain kuulla mitä tämä subutex oikeasti on. Olisin halunnut jatkaa elämää tietämättä sitä. Seuraavana yönä en taaskaan nukkunut yhtään. Elämä oli yhtä helvettiä. Mikään ei kiinnostanut. Pidin yhteyttä vain muutamaan hyvään ystävääni, äitiini, iso siskooni ja pikkuveljeeni. Puhelin oli aina äänettömällä. En halunnut puhua kenenkään kanssa. Jatkoin terapiaa ja vertaistukiryhmää. Yritin jatkaa elämääni normaalisti. En halunnut sairaslomaa, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna en ehkä ollut täysin työkykyinen. Puhuin pomoni kanssa ja hän oli sitä mieltä, että saan toki olla töissä, jos vaan jaksan. Työ oli kuitenkin ainut asia, joka piti minut järjissäni. Jokaisen työpäivän jälkeen kaaduin sänkyyn ja itkin pitkään...

sunnuntai, 6. lokakuu 2019

Ystävyyttä vanahoilla päivillä

Viime vuoden kesällä tapasin naapurin rouvan rannalla. Oltiinhan me toki " hyvän päivän tuttuja " jo ennestään, koska meidän tytöt ovat parhaita kavereita ja hänen miehensä tunnen jo nuoruusvuosilta. Juttelimme rannalla ensimmäistä kertaa kunnolla ja se tapaaminen muutti elämääni ihan valtavasti. Pääsin liikuttamaan hänen ihanaa Lantti hevostaan ja tutustuin ihaniin ihmisiin uudella tallilla. Lantin kanssa yhteinen aika kuitenkin jäi vähiin ja myös Lantin omistajan kanssa yhteydenpito väheni. Kuitenkin näimme paljon samalla tallilla, koska aloin ratsastamaan siellä uutta heppaa, Piirtoa siis. Keväällä saimme yhteisen projektin, Kikan. Siitä alkoi ihana ystävyys naapurin rouvan kanssa. Olemme nykyään tekemisissä todella paljon. Olemme kertoneet toisillemme paljon elämästämme ja on jotenkin niin ihmeellistä miten näin vanhoilla päivillä voi vielä saada uuden ystävän. Ystävän, joka oikeasti on ystävä isolla Y:llä <3

 

sunnuntai, 6. lokakuu 2019

Syksy

Syksy. Ihanista ihanin vuodenaika on menossa ja kohta pääsee odottamaan joulua ihan kunnolla. Tämä syksy on ollut erilainen kuin aijemmat. Suurin muutos tietysti on neitin koulun aloitus. Hyvin on kuitenkin koulu lähtenyt sujumaan ja neiti tykkää koulunkäynnistä. Ainakin toistaiseksi. 

Oma työni on ollut kovin raskasta hankalan lapsiryhmän kanssa. Tuntuu, että työ vie kaikki voimat, eikä mitään ylimääräistä jaksa enää illalla. Paitsi käydä tallilla, heh. Onneksi hyvä ystäväni suorittaa pph:n harjoittelua luonani, hänestä on ollut suunnattoman suuri apu. Jospa tämä tästä vielä jossain vaiheessa helpottaisi.

Heppahommissakin on tapahtunut muutoksia. Taisin joskus tänne kirjoitellakin, että tallillemme tuli ihana Kikkaponi. Tarkoituksena tietysti saada siitä poni lasten hoidettavaksi ja ratsastettavaksi. Toisin kävi. Kikka ei oikein ollut lasten ystävä ja osoittautui muutenkin aika hankalaksi tapaukseksi, joten Kikka lähti asumaan ihanalle tallille Sotkamoon aikuisten hoidettavaksi ja me saatiin tallille uusi tuttavuus nimeltä Petteri <3 Petteri on juuri sitä, mitä ponilta voi toivoa <3 Neiti hoitaa ponia itsenäisesti, harjaa putsaa kaviot, hakee tarhasta, taluttaa, pesee ja ratsastaa. Toivottavasti Petteri jää asumaan tallille pitkäksi aikaa. Itse jatkan edelleen ihanan Suomenheppa Piirron kanssa ja kaikki on mennyt hyvin.

Mukavaa syksyn jatkoa teille kamut <3

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista