torstai, 8. syyskuu 2022

Elämää

Taas on mennyt älyttömän pitkä aika viime kirjoituksesta. Mutta pistettäköön se tämän kiireisen elämän piikkiin. Tai lähinnä kauhean koulutehtävä määrän piikkiin. Toissa iltana istuin 5 tuntia tässä koneen edessä, kun tein yhtä lakitehtävää. Eilen meni myös useampi tunti, joten ei ole oikein ollut innostustakaan olla yhtään enempää tässä koneen edessä.

Kesä meni ja syksy on tullut. Elokuu oli helteinen ja hetkessä lämpötilat putosivat syksyisiin lukemiin. No, mä rakastan syksyä, joten hyvä näin.

Tallilla on tullut vietettyä taas paljon aikaa. Ihanaa, kun vihdoin löydettiin talli, jossa meillä ja hevosilla on hyvä olla.

Neiti osti kesällä omilla rahoillaan uuden lemmikin. Afrikkalaisen kääpiösiilin, Hemulin. Se on aivan ihana touhottaja ja hyvin on neiti jaksanut sitä joka päivä hoitaa. On niin ihmeellistä katsoa illalla sohvalla telkkaria, kun sylissä tuhisee pieni piikkipallo.

Läheiseni syöpä on leikattu, Luojan kiitos <3 Nyt vaan toivotaan ja rukoillaan, että kaikki menisi  hyvin. On ollut todella pelottavaa odottaa aina seuraavaa käännettä. Sisarusten kanssa ollaan itketty, oltu huolesta sekaisin ja ollaan sitä tietysti edelleen, ja oltu toistemme tukena. Minulla on maailman ihanimmat sisarukset. Ja ihanimmat vanhemmat. Ja ihanimmat lapset. Minulla on elämässä niin paljon hyvää, että välillä pitää ihan muistutella itseäni kaikesta siitä mitä olen elämääni saanut.

Onhan minun elämässä ollut myös paljon tuskaa ja surua. Niin kuin olen täällä usein kirjoittanutkin. Taas olo on hieman alakuloinen ja ahdistava, vaikkei mitään varsinaista syytä edes ole. Tämmöisinä päivinä läheisten ja ystävien olemassa olo on äärettömän tärkeää.

Minulla on oikeastaan vaan muutama hyvä ystävä, sisarusteni lisäksi, joiden kanssa pidän yhteyttä lähes päivittäin ja joiden kanssa jaan kaikki elämäni kiemurat. Olen heistä todella kiitollinen <3

Tänään saan taas hetken nauttia maailman rakkaimman pikkumiehen, kummipoikani, seurasta, kun hänen vanhemmillaan on menoja. Rakastan tätä poikaa ylikaiken <3

Koulu etenee hyvin, tehtävät ja näytöt ovat ajantasalla ( paitsi pirulliset yhteiset aineet ) ja toiveissa olisi valmistua jo joulukuussa. Voi, miten nopeasti tämä kouluaika onkaan mennyt ja jo nyt tuntuu haikealta, että kohta tämä kaikki päättyy.

Tämmöistä tänne tänä aamuna, ehkäpä kirjpoittelen taas pian lisää...
 

torstai, 14. heinäkuu 2022

Loman viettoa

Kesä ei ole ollut ilmojen puolesta mitenkään paras mahdollinen. Juhannukseen asti oli jäätävän kylmää, sen jälkeen kaksi viikkoa helteitä ja sen jälkeen sellaista hyvin vaihtelevaa ; Sadetta, tuulta, pilvistä, aurinkoa.

Tämän vuoden kesälomani on myös huomattavasti lyhyempi, kuin aiempina vuosina. Juhannuksen jälkeen jäin lomalle ja nyt on menossa kolmas, eli viimeinen loma viikkoni. Odotan jo innolla töihin paluuta. Rakastan työtäni suunnattomasti.

Tämä loma on mennyt vähän niin ja näin. Ensimmäisen viikon oli mielettömät helteet ja se vietettiinkin hyvin pitkälti uimarannalla. Toinen viikko meni mökillä. Siellä olo ahdisti hirveästi ja minun oli tosi vaikea nauttia lomasta. Kiitos neitin isän, joka pilasi sen reissun. Kotiin palattuani hoitelin muutaman päivän kummipoikaani. Tämä viimeinen viikko on sitten vaan oltu. Ollaanhan me toki käyty tallilla, yksi päivä vietettiin lähikaupungissa kirppareita kierrellen ja uimarannat on tullut koluttua hyvinkin tarkkaan.

Odotan syksyä ja pimeneviä iltoja jo kovasti. Odotan sitä, että voin ratsastaa ja touhuta tallilla ilman , että kimpussa on miljoona ötökkää. Odotan tulevaa kolmatta näyttöä työpaikallani. Odotan , että elämä muuttuisi takaisin normaaliksi, entiselleen. Vaikka ei tämä elämä koskaan enää ennalleen palaa.

Joka päivä, lähes joka hetki odotan, että voisin kävellä pihalle ja sytyttää tupakan. Voi kumpa tämä tupakan himo menisi pian ohi...

tiistai, 14. kesäkuu 2022

Vittujen kevät ja kesä

Hohhoijaa. Mitähän sitä kirjoittaisi. Jotenkin vaan pitäisi saada päätä nollattua vaikka sitten tällä kirjoittamisella. Ennen tämä oli mun henkireikä. Keino saada purettua pahaa oloa, huolia ja murheita. Nyt ei ole ollut aikaa eikä oikein mielenkiintoakaan kirjoitella. Vaikka huolia kyllä riittää. Mutta tuska sisälläni kasvaa koko ajan, joten kokeillaan nyt tätäkin konstia.

Maaliskuussa minulla oli siis se sydäninfarkti. Hengenlähtö oli ihan liian lähellä. Sairaalasta käteen jäi iso kasa lääkkeitä, erilaisia lappusia, kärsinyt sydän ja kuolemanpelko. Näiden kanssa oli nyt opeteltava elämään.

Meni vajaa pari kuukautta. Meni ihan hyvin. Lopetin tupakanpolton sinä infarkti päivänä, vaikka olin aina sanonut kaikille etten lopeta ikinä. Se oli mun juttu, vaaroista viis ja siitä mä en luopuisi ikinä. No, luovuin kuitenkin. Ainakin vähäksi aikaa :(

Eteen tuli seuraava surullinen uutinen. Uutinen, jota ei ikinä olisi  osannut edes odottaa. Syöpä. Hyvin rakkaalla ja läheisellä ihmisellä. Olin ja olen edelleen surun murtama. Tieto syövästä oli järkytys. Shokki. Esiin tulivat ihan uudenlaiset ajatukset ja tuskat. Jokainen päivä pelottaa. Jokaisena yönä asia hiipii uniini. Niihinkin vähäisiin. Toivon ja rukoilen, että kaikki kääntyy vielä parhain päin ja syöpä saadaan nujerrettua. Toivon sydämeni pohjasta, että syöpä poistuu yhtä yllättäin mitä se tulikin :(

Ja eikun tästäkin shokkiuutisesta lähdettiin päivä kerrallaan rakentamaan uutta erilaista kesää. Neiti jäi kesälomalle. Ilmat olivat jäätävän kylmät. Minä odotin omaa lomaani, vaikka rakastan työtöni niin paljon, että voisin jättää loman pitämättä, mutta neidin takia sen kuitenkin pidän. Kunnes jälleen maailmani romahti.

Viina. Tuo saatanan ihana litku, joka on tuhonnut monta elämää, monta parisuhdetta, monta perhettä. Nyt sen vuoro on tuhota minun perheeni, parisuhteeni, koko elämäni. Mieheni on ollut ilman alkoholia 14 vuotta, niinkuin minäkin, tai siis mieheni OLI ilman alkoholia 14 vuotta, kunnes viime perjantaina omien sanojensa mukaan ilman mitään syytä oli ruennut juomaan. Se tuhosi kaiken. Ihan kaiken. Nyt haen asuntoa neitin kanssa. Jätän rakastamani kodin, kaiken sen mitä yhdessä on koettu. Koko elämäni hajosi samantien tuhansiksi sirpaleiksi. Koko elämäni...

tiistai, 19. huhtikuu 2022

25.3.2022

Vähän reilu kolme viikkoa sitten heräsin normaalisti aamulla töihin. Keittelin kahvit, ruokin kissat ja aloin tekemään aamupalavoileipiä. Yhtäkkiä minua alkoi huimata ja tuli jotenkin outo olo. Menin vessaan ja meinasin kävellessäni pyörtyä. Kylmä hiki valui ympäri kroppaani ja olo oli niin huono, että oksensin monta kertaa. Vaapuin pitkin seiniä kävellen sohvalle, etten pyörtyisi ainakaan lattialle. Siinä tuskastelin oloani ja harmittelin, etten pääse töihin. Mietin iskikö korona näin rajusti vai kenties joku vatsatauti. Kurkkua kuristi, keuhkoputki oli tulessa ja kädet tuntuivat oudon raskailta. Sanoin miehelleni, ettei hän lähtisi töihin ennen kuin neiti on saatu kouluun. En nimittäin voinut kuvitellakaan nousevani sohvasta lapselle jotain aamupaloja laittamaan.

Mies lähti viemään neitiä kouluun ja minä jäin yksin. Soitin töihin, etten tule ja laitoin meidän perhewhatsappiin viestin, että soittelisivat minulle välillä päivän aikana, koska oloni on outo. Sain monta viestiä äitiltäni ja sisaruksiltani, jossa kehoitettiin menemään lääkäriin. Mies saapui myös kotiin heti neitin vietyään ja pian olimmekin matkalla terveyskeskukseen.

Menin  pitkälleni sänkyyn ja hoitaja tuli ottamaan sydänkäyrää ja muita kokeita. Sydänkäyrä kertoi järkyttäviä totuuksia. Minulla oli käynnissä sydäninfarkti ja silloin tuli kiire. Monta hoitajaa ja lääkäriä pyöri ympärilläni laittaen suuhuni jotain nestettä ja jotain murusia. Kädet olivat tippaletkuja täynnä ja sitten mentiin pillit ja vilkut päällä kohti kaupungin sairaalaa. Kyynelieni läpi ennätin ennen lähtöäni kuiskata miehelleni, että pidä neitistä ja pojistakin hyvää huolta, jos minä en selviä. Hän puristi kättäni ja näin kuinka kyyneleet valuivat hänenkin poskilleen.

Ambulanssimatka meni pelonsekaisissa tunnelmissa. Olin lähes varma, etten selviä hengissä sairaalaan asti. Pelotti. Mietin matkalla tosi paljon elämääni. Kai se on sitä " elämä vilisi silmissäni " pohdintaa, kun pelkää kuolevansa.

Sairaalaan päästyämme ensihoitajat juoksivat käytävää pitkin suoraan toimenpidesaliin. Siellä minulle tehtiin pallolaajennus. Yksi iso sepelvaltimo oli täysin tukossa. Hengenlähtö oli tosiaan lähellä.

Toimenpiteen jälkeen minut vietiin sydänvalvontaosastolle. Olin kytkettynä sydänmonitoriin ja vaikka sun minkälaisiin letkuihin , enkä saanut liikkua lainkaan. Piti vain maata sängyllä selällään. Mutta minä olin hengissä!!!

Vähän väliä sydänmonitori piippasi ja monta hoitajaa ja lääkäri juoksivat huoneeseeni. Minulla oli pahoja rytmihäiriöitä, eikä niitä saatu lääkkeillä loppumaan. Sydänlääkäri ultrasi sydämeni ja siellä näkyi massiivinen läppävuoto. Verenpaine oli todella alhainen ja hemoglobiini 70, eli minulla oli anemia. Sain tipan kautta verihiutaleita ja verta muutaman pussin. Hemoglobiini saatiin näillä nousemaan 98. Rytmihäiriöt eivät helpottaneet. Minua alettiin valmistelemaan tahdistimen laittoon. Taas oli kiire. Kuolemanpelko hiipi esiin uudestaan.

Mutta kuin ihmeen kaupalla rytmihäiriöt vähenivät ennen tahdistimen laittoa ja lääkäri halusi vielä seurata tilannetta. Tahdistinta ei tarvittu, vaikka rytmihäiriöitä oli edelleen. Olin yhden yön tehovalvonnassa ja seuraavana iltana pääsin tavalliselle sydänosastolle. Tehovalvonnassa ollessani itkin oikeastaan koko ajan. Kaikki se pelko ja huoli, oma sekä läheisteni, sekä kaikkien ihanien ihmisten  yhteydenotot  saivat kyyneleet virtaamaan vuolaana virtana poskillani.

Mieheni kävi neitin kanssa minua jo tehovalvonnassa katsomassa. Sekä vanhempani ja vanhin siskoni tyttärensä kanssa. Poikani kävivät sitten seuraavana päivänä ja neiti ja mieheni olivat silloinkin mukana.

Kotiin pääsin 4 päivää tapahtuneen jälkeen. Pelotti lähteä kotiin ja luopua niistä 24/7 mittaavista mittareista. Pelotti lähteä kotiin, jossa olisin ihan omillani. Kotiin minä kuitenkin pääsin ja kolme viikkoa olen harjoitellut elämää sydän sairaana. Olen ollut tupakoimatta koko tämän ajan. Olen käynyt päivittäin pienillä kävelylenkeillä ja olen myös palannut töihin. Tosin eilen neitin koronatesti näytti positiivista ja jäin häntä hoitamaan kotiin. Nyt kauhulla odotan milloin korona iskee minuun ja onko sydämeni tarpeeksi vahva kestämään sen pirullisen viruksen.
 

perjantai, 4. maaliskuu 2022

Kuulumisia pitkästä aikaa

Kylläpä on taas kulunut aikaa edellisestä kirjoituksesta. Siihen on monta syytä ja suurin on ollut se, ettei minulla ole laitetta, jolla tätä blogia päivittäisin. Edelleenkään en osaa tehdä sitä puhelimella, en saa siihen muuta kuin otsikon ja tekstille ei löydy mitään paikkaa. Koulun tietokoneella kirjoitan nyt, tätä olen yrittänyt useasti, mutta tämäkään kone ei ole antanut kirjautua blogiin. Nyt ihme ja kumma tänne pääsin, katsotaan heittääkö se minut täältä kohta pihalle.

Joulustakin on jo kulunut yli kaksi kuukautta. Aika on mennyt tosi nopeasti. Joulu oli tänä vuonna jotenkin hyvin erilainen kuin aiemmin. Tottakai samat perinteet kuuluivat jouluumme kuin muulloinkin ; Vanhempieni luona käynti aattona, hautausmaalla käynti, kotona jouluateria oman perheen kesken ja tänä vuonna syömässä oli myös yksi ystäväni ja joulupäivän ruokailu siskoni luona.  Joulu oli ihana, mutta minulle myös hyvin raskas. Vieläkään en ajattele joulua kovin lämpimillä tunteilla, vaikka aina olen rakastanut joulua yli kaiken. En tiedä olenko minä enää jouluihminen. Se jää nähtäväksi.

Alkuvuosi on myös ollut monella tapaa haastava. Yllättäin. Olen ollut paljon kipeänä, flunssassa ja ravannut vähän väliä korona testissä, tuloksen ollessa kuitenkin negatiivinen. Viimeisimmässä testissä kävin tänään. Koulu on vaatinut todella paljon. Tammikuun alussa vaihtui jakso ja tässä jaksossa on hirveästi uutta opittavaa, mm. lääkelaskut  ( jotka sain eilen kuin ihmeen kaupalla läpi ) ja järkyttävä määrä tehtäviä. Tykkään tosi paljon oppisopimuspaikastani ja koulupäivätkin on ihan ok, mutta tehtävien kanssa kyllä tulee monta epätoivoista hetkeä.

Elämä ei muutenkaan kohtele minua tällä hetkellä silkkihansikkain. Onko se joskus kohdellut? No, on minulla joskus ollut elämässä helpompiakin vaiheita. Nyt olen aivan hukassa. Kuin jossain kaivossa, jossa vesi vaan nousee, enkä pysty tekemään mitään. Hirveä tunne. Olen taas valvonut useamman yön miettien kaikkea elämääni kuuluvaa. Päivät menevät kuin jossain sumussa rämpien. Valoa ei näy missään. Tätä tämä elämäni nyt taas on ja olen isojen päätösten äärellä. Niitä päätöksiä ei kukaan voi tehdä puolestani. Tämä on minun taisteluni. Minun tuskani.

 

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista