tiistai, 19. syyskuu 2017

Istun kivirappusilla...

...Ja kotiin pääse en. Tämä kaikki tekee selvän musta, elän kuin ois päivä viimeinen...

Tämä kappale tuli jotenkin vahvasti mieleen eilen illalla puhuttuani hyvän ystäväni kanssa puhelimessa. Voi kurjuus ja surkeus miten surullinen olo tuli hänen puolestaan :( Ystäväni kaipaa kotiinsa. Entiseen kotiinsa, josta hän joutui eron jälkeen luopumaan. Hän joutui luopumaan niin paljosta, miehestään, kodistaan, koirastaan ja oikeastaan myös työpaikastaan. Kesä meni hänellä yllättävän hyvin, mutta eilinen puhelu muistutti vahvasti vuoden takaisia puheluita. Ystäväni itki lähes koko puhelun ajan, enkä voinut muuta kuin kuunnella. Tuntuu niin surulliselta, kun joku läheiseni voi huonosti, eikä apukeinoja ole. Yritin tietysti lohduttaa, mutta hänen entistä elämäänsä en ikävä kyllä saa takaisin. Toivottavasti tänään olisi parempi päivä <3

Mä kuuntelen paljon musiikkia, mikä ei varmaan ole täällä kenellekään yllätys. Musiikki on minulle tärkeää varsinkin elämän potkiessa päähän ja sitähän on tapahtunut ihan riittävästi. Monessa tilanteessa tulee heti mieleen joku tärkeä kappale, joka kuvastaa milloin mitäkin huolta ja murhetta. Ystäväni elämää hyvinin läheltä seuranneena myös Olli Lindholmin kappale " Tuhoutuva tarina " sopii liiankin hyvin hänen elämäänsä...

Lopultakin tajuan, olemme luoneet sommitelman, joka nyt hirviöiksi meitä muuttaa. Sä haluat mun taipuvan, mä myönnän, että ansaitset paremman. Kun keinot loppuu ja sydän tyhjää tuuttaa. Turha jäädä nyyhkimään, ei se johda mihinkään, jos jotain täytyy, täytyy päästä lähtemään. Rakastin sua, kuin järjetön kuin hullu, hulluu rakastaa, liikaa ja liian täysillä tartuin sun maailmaan. Rakastin sua, kuin mieletön, nyt maailmat on raiteiltaan, ei jäädä juonittelemaan, tähän tuhoutuvaan tarinaan. Uneton yö vierelläs, mä kuulen loputkin syytöksistäs. En pelkää sua, enkä pelkää susta luopuu. Ehkä mun on helpompaa lähtee ilman sua ja jatkaa. Sä löydät uuden ja se uutuudestasi juopuu. Turha jäädä nyyhkimään, ei se johda minnekkään, ei tyhjän päälle pysty karttaa piirtämään. Rakastin sua, kuin järjetön kuin hullu, hulluu rakastaa, liikaa ja liian täysillä tartuin sun maailmaan. Rakastin sua, kuin mieletön, nyt maailmat on raiteiltaan, ei jäädä juonittelemaan, tähän tuhoutuvaan tarinaan.

maanantai, 18. syyskuu 2017

Kynttilöitä ja kanervia

Viikonloppua vietimme jälleen kerran tukilasten kanssa. Kävimme uimahallissa ja mökillä. Ongimme kaloja kissoille. Pelasimme ja juttelimme sohvalla loikoillen. Se on sitä parasta yhdessäoloa. Vain yksi tukilapsistamme on tyttö, 8 vuotias. Hänen kanssaan vietämme ihania " tyttöjen hetkiä ". Hänen elämässään on tapahtunut isoja asioita, eikä kaikki ole hyvin tälläkään hetkellä. Sydäntä raastaa joka kerta, kun hän sanoo ääni väristen, että " Voisimmepa me asua teillä ". Voi huokaus. Kyllähän minä ottaisin heidät meille asumaan ihan milloin vaan, mutta eihän niin tietenkään toimita. Kumpa heidän elämänsä muuttuisi paremmaksi. Onneksi olen saanut tutustua heihin ja saan viettää aikaa heidän kanssaan. Hänellä on siis myös isoveli, joka luonnollisesti käy myös meillä. Hän on se meidän " erikoinen ", omalaatuinen ja ihastuttava miehenalku. Heistä on tullut minulle todella rakkaita <3

Istutimme viikonloppuna myös amppeleihin muutaman kanervan, pari viikkoa sitten luonnosta poimimiemme kanervien tilalle. Niistä ei tullut kovinkaan upeita asetelmia, vaikka olin kuvitellut saavani luonnon kanervista ihanat asetelmat :) Lauantai-iltana sytytin ensimmäiset kynttilät pihalyhtyihin ja myös sisälle. Tuli niin rauhallinen olo. Syksy vaan on niin ihana vuodenaika. Ehkä se kaikkein paras.

Sain viime viikolla myös luettua kaksi kirjaa. En kyllä oikein edes tiedä missä välissä, mutta niin kuitenkin tapahtui. Kirjat olivat mielenkiintoisia, tietysti myös aika rankkoja, mutta ehdottomasti suosittelen lukemaan. Toinen oli nimeltään Home sweet home, humoristisesti kirjoitettu tositarina hometalon ostaneesta perheestä ja toinen teidän suosittelemanne Ei unohdu koskaan- henkirikoksen jäljet. Nyt lukemista odottaa vielä yksi kirja, Osato 10- toivoa ja taistelua. Sen aion aloittaa mahdollisimman pian, ehkä jo tänään.

Äsken puhuin ihanan ystäväni kanssa puhelimessa pitkän kaavan mukaan ja olipa ihanaa jutella. Elämässä on niin paljon hyviä asioita, joista pitää muistaa olla kiitollinen ihan jokaisena päivänä.

Mukavaa alkanutta viikkoa teille jokaiselle <3

maanantai, 11. syyskuu 2017

Syvälle sydämeen sattuu, taas.

Eipä tullut taas viime yönä juurikaan nukuttua. Eihän se tietysti mitään uutta ole, mutta voin sanoa, että edessä on pitkät puolitoista viikkoa jos unet ovat viime yön kaltaisia ja en uskalla edes ajatella mitä ne sitten ovat, mikäli uutiset ovat huonoja :(

Laitoin illalla pikkuveljelleni pari viestiä. Aamuun mennessä en ollut saanut häneltä mitään vastausta ja pelkäsin jo pahinta. Ennätin oikeasti miettiä jo kaikkea kamalaa. Olen niin huolissani, ettei mitään järkeä. Voi kun pystyisin tekemään jotain. Jotain mikä helpottaisi hänen oloaan. Voi kun pystyisin auttamaan edes jotenkin. Mutta hän ei halua apua. Ei minulta, eikä keneltäkään muultakaan. Voi kumpa tämä painajainen päättyisi onnellisesti.

Puhuin illalla myös siskoni kanssa puhelimessa. Hän kertoi täysi-ikäisen poikansa aiheuttamasta huolesta. Kuulosti niin tutulta. Liiankin tutulta. Olen soittanut hänelle samanlaisia puheluita useasti. Auttaa en osannut. Tietenkään.

Puhuimme myös menneisyyden virheistä. Vääränlaisesta elämäntyylistä. Puhuimme alkoholin käytöstä. Olemme siskoni kanssa olleet lähes yhtä kauan ilman alkoholia, reilut kahdeksan vuotta. Siskoni kantaa mukanaan raskaita muistoja niiltä ajoilta, kun hän vielä kävi baareissa ja käytti alkoholia. Ne asiat nousevat aika ajoin pintaan ja aiheuttavat hänelle suurta tuskaa ja ahdistusta. Nyt on taas se hetki.

En tiedä auttaako vanhojen asioiden puinti mitään tai ketään, mutta minkäs teet, kun ne vaan välillä nousevat pintaan.

Haluaisin auttaa ja lohduttaa myös siskoani. Mutta ei siihen taida kukaan pystyä. Elettyä elämää ei voi muuttaa ja vaikeidenkin asioiden kanssa on vaan elettävä.

Voihan elämä jälleen kerran. Mistähän sitä saisi voimia tarpoa tämän raskaan vaiheen läpi? Ja miten tässä voi edes itse pysyä järjissään? En tiedä. Yllättäin.

Olo on jotenkin sekava. Kuin leijuisi jossain usvassa. Kuin joku puristaisi kovaa rinnasta. Tai meinaisi hukkua ja yrittäisi kiskoa itseään viimeisillä voimilla takaisin rannalle. Elämä ei kohtele silkkihansikkain. Taaskaan. 

Syvälle sydämeen sattuu...

sunnuntai, 10. syyskuu 2017

Ärrän kierrän orren ympäri

Sataa, sataa ja vielä kerran sataa. Taitaa olla jo kolmas päivä putkeen. Vaikka minä syksystä tykkäänkin, niin tämä jatkuva sade kyllä ei ole minunkaan mieleen.

Viikonloppuna jälleen tukipojat olivat luonamme. Ulkoilu jäi aika vähälle, mutta hyvin viikonloppu kuitenin meni. Kävimme pitkän kaavan mukaan riehumassa Hoplopissa ja hauskaa oli :) Rakentelimme myös erilaisilla palikoilla, kävimme vanhempieni luona ja muksut leikkivär roolivaatteilla.

Rakas ystäväni oli luonamme melkein koko perjantain ja oli kyllä ihana jutella ihan kasvotusten. Vaikka puhummekin puhelimessa useita kertoja päivässä, niin aina se on ihan eri juttu, kun pääsee juttelemaan ihan " livenä ". Myös syksyn yksi kohokohdista alkoi perjantaina, nimittäin vain elämää :) Ihana ohjelma ja kuuluu nimenomaan syksyyn.

Neiti oppi eilen sanomaan jollain lailla R-kirjaimen. Tänään se on vaan parantunut ja ihan tauotta hän rupattaa vanhaa lorua " Ärrän kierrän orren ympäri..." Melkein alkaa jo ärsyttämään sama värssy, mutta pitäähän se antaa lapsen harjoitella uutta taitoa :)

Mutta nyt pyykkien kimppuun ja ehkäpä vielä aloitan tänään uuden kirjankin. Mukavaa sunnuntai-iltaa kamut!

 

maanantai, 4. syyskuu 2017

Perhonen päivässä vanhentuu

Viikonloppu oli ja meni. Tukilapset viettivät sitä jälleen luonamme ja aika meni kuin siivillä. Vierailimme vanhempieni luona, jossa tapasin myös vanhimman siskoni ja hänen perheensä. Istuimme pitkään kahvipöydässä lasten juostessa pihalla ja juttelimme vakavista asioista. Oli ihanaa jutella pitkästä aikaa kunnolla. Minulla on maailman paras perhe <3

Teimme myös ison homman polttopuiden kanssa ja lapset olivat siinä suureksi avuksi. Viikonloppu oli lähes kesäisen lämmin, joten nautimme ulkoilusta täysillä. Neiti löysi siipensä satuttaneen perhosen ja hoivasi sitä koko viikonlopun.

Mieltä kuitenkin kalvaa suunnaton huoli. Huoli, joka ei poistu hetkeksikään ja saa vähän väliä kyyneleet silmiini. Voi kumpa kaikki kääntyisi parhain päin ja tämä olisi vaan pahaa unta :(

Kävin äsken viemässä ruokaa esikoiselleni ja samalla piipahdin rakkaan pikkuveljeni luona. Kaupan pihalla juttelin hetken äitini kanssa ja pois tullessa puhuin toisen veljeni kanssa puhelimessa. Oloni on jotenkin turta. En ymmärrä mitä tässä oikein tapahtuu ja miten tässä voi elää normaalisti vielä reilut pari viikkoa, ennenkuin saadaan uutta tietoa. Päässä pyörii tuhat kysymystä. Vastauksia ei luonnollisestikaan ole.

Kun tulin kotiin, neiti oli äärettömän surullinen. Kysyin mitä oli tapahtunut. Hän halusi mennä kanssani takapihalle. Kävelimme yhdessä pienen puun juurelle, jossa oli kauniita valkoisia luonnonkukkia, pieni kivi ja sisältä haettu iso muovinen mansikka. Neiti sanoi kyyneleitä nieleskellen, että perhonen oli kuollut ja siinä puunjuurella oli sen hauta. Kyyneleet valuvat poskillani vuolaana virtana. Kyllä elämä osaa olla julmaa :(

...Puu kasvaa, kasvaa ja tuuhentuu ja vuosille nauraa se pitkään. Kun perhonen päivässä vanhentuu, puuta lannista myrskyt ei mitkään...

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista